— Sitä en ole kuullut; vaan sen kuulin, että Krinovitsynille hyökkäysretkestä tuli Anna. Hän odotti luutnantin arvoa, — sanoi Beletskij nauraen. Kävipä siinä mainiosti! Hän matkusti esikuntaan.
Alkoi hämärtää ja Olenin rupesi ajattelemaan pitoja. Häntä kiusasi kutsu. Hänen mielensä teki mennä, mutta tuntui kummalliselta, hurjalta ja hiukan kauhealta ajatella mitä siellä on oleva. Hän tiesi ettei kasakoita eikä eukkoja eikä ketään paitsi tyttöjä varmaan ole siellä. Mitähän siitä tulee? Miten on siellä oltava? Mitä puhuttava? Mitä naiset siellä puhuvat. Mikä on suhde hänen ja noiden sivistymättömien kasakkatyttöjen välillä. Beletskij oli kertonut niin kummallisista, kyynillisistä ja samalla ankarista suhteista… Hänestä oli omituista ajatella, että hän tulee siellä olemaan samassa tuvassa kuin Marjana ja kenties hänen pitää puhella hänen kanssaan. Hänestä tuntui se mahdottomalta kun hän muisteli Marjanan ylevää ryhtiä. Beletskij taas oli kertonut, että se oli kaikki niin yksinkertaista. "Ihankohan Beletskij Marjanaakin on samoin kohteleva? Tekee mieli nähdä, — ajatteli hän. — Ei, parempi on olla menemättä. Se on kaikki alhaista, likaista, ja ennen kaikkea ihan tyhjää." Mutta taas häntä vaivasi kysymys: kuinka siellä kaikki käy päinsä? Ja häntä tavallaan sitoi antamansa lupaus. Hän läksi tekemättä päätöstä suuntaan tai toiseen, mutta tuli Beletskijlle saakka ja meni hänen luokseen.
Maja, jossa Beletskij asui oli samallainen kuin Olenininkin asunto. Se oli pylväillä kahden arshinan korkeudessa maasta ja siinä oli kaksi kamaria. Ensimäisessä, johon Olenin oli noussut jyrkkiä portaita, oli höyhenpatjoja, mattoja, peitteitä, päänalusia, jotka oli kasakkain tavalla kauniisti ja taiteellisesti järjestetty vierekkäin toisen valtaseinän viereen. Sivuseinillä taas riippui kuparitaasoja ja aseita; penkin alla oli arbuseja ja meloneja. Toisessa huoneessa oli suuri uuni, pöytä, penkkejä ja vanhauskoisten pyhänkuvia. Siinä asusteli Beletskij laskossänkyineen, sälyineen, kapsäkkineen, seinämattoineen, jolla riippui aseita, sekä pöydälle asetettuine toalettiesineineen ja valokuvineen. Silkkinen yönuttu oli heitetty penkille. Pulska, siisti Beletskij itse makasi alusvaatteisillaan vuoteellaan ja luki Les trois mousquetaires (kolmea muskettisoturia).
Beletskij hyppäsi pystyyn.
— Katsokaa, miten asun! Eikös kelpaa? No, hyvä että tulitte. Niillä on siellä jo kauhea touhu. Tiedättekö miten piirakkaat tehdään? Taikinasta, sianlihasta ja viinirypäleistä. Vaan ei se siinä ole vetovoima. Katsokaapas mikä hyörinä!
He näkivät todellakin ikkunasta ihmeellisen touhun talonpirtissä.
Tytöt milloin mitäkin juoksuttivat eteisestä ja juoksivat takaisin.
— Joko kohta? — kysyi Beletskij.
— Paikalla! Vai joko olet vaari nälissäsi? — ja majasta kuului kimeä kikatus.
Ustenjka, pulleahko, punakka, sievännäköinen tyttö, hihat käärittyinä juoksi Beletskijn majasta lautasia.
— Äh, sinä! Särenkö lautasesi, — vinkui hän Beletskij'lle. — Tulisit sinä auttamaan, — huusi hän nauraen Oleninille. — Ja varustappas prenikat ja konvehit tytöille.