— Tulkaa kumminkin illalla luokseni, Marjanakin tulee, teen teidät tutuiksi. Tulkaa, olkaa hyvä! Niin, tulee ikävä jos jäätte pois. Tuletteko?
— Minä tulisin; mutta totta puhuen minua peloittaa varsinainen huvittelu.
— Oo! — huudahti Beletskij. — Tulkaa vain, minä saan teidät rauhoittumaan. Tuletteko?… Kunniansana?
— Minä tulisin, mutta minä todella en ymmärrä mitä me teemme, mitä osaa me näyttelemme.
— Olkaa hyvä, pyydän teitä. Tulette?
— Kyllä, tulen kenties, — sanoi Olenin.
— Ajatelkaa toki, niin ihania naisia ettei maailmassa, elää munkkina… minkä ihmeen tähden? Miksi pitää turmella elämänsä eikä käyttää hyväkseen mitä on käytettävissä? Oletteko kuullut, meidän komppaniamme lähtee Vozdvizhenskajaan.
— Tokkohan. Minulle on kerrottu, että kahdeksas komppania menee, — sanoi Olenin.
— Ei, minä sain kirjeen adjutantilta. Hän kirjoittaa, että ruhtinas on itse mukana retkellä. Se on hauska, saamme tavata. Minä alan jo saada täältä kylläkseni.
— Kuuluu kohta tulevan hyökkäys.