— Mitenkä ihmeen tavalla te, — sanoi hän, — asutte samassa talossa… ja noin mainio tyttö, erinomainen tyttö, täydellinen kaunotar!…
— Hämmästyttävä kaunotar! Minä en ole nähnyt niin kauniita naisia, — sanoi Olenin.
— No, ja miten? — ollenkaan mitään ymmärtämättä kysyi Beletskij.
— On kenties kummallista, — vastasi Olenin, — mutta miksipä en kertoisi miten on asianlaita? Siitä saakka kun olen asunut täällä on kuin ei minuun naiset mitenkään kuuluisi. Ja hyvä se onkin, uskokaa! Ja mitä yhteistä voikaan olla meidän ja näiden naisten välillä? Jeroshka — se on toinen asia: hänellä ja minulla on yhteinen into — metsästys.
— No jopa jotakin, mitä yhteistä!… Mitä yhteistä on sitten minulla ja Amalia Ivanovnalla? Sama juttu. Te sanotte, että ne ovat likaisia, — no, se on toinen asia — A la guerre, comme à la guerre.
— Minä en ole tuntenut Amalia Ivanovnoita enkä ole voinut koskaan niiden kanssa seurustella, — vastasi Olenin. — Mutta niitä ei saata kunnioittaa, vaan näitä minä kunnioitan.
— No kunnioittakaa sitten, — kukas teitä estää?
Olenin ei vastannut. Hän näytti tahtovan saada sanotuksi loppuun, mitä oli aloittanut. Se oli hänelle liian kipeä asia.
— Minä tiedän olevani poikkeus… — Hän oli huomattavasti hämillään. — Mutta elämäni on tullut sellaiseksi, ettei minulta ainoastaan puutu kokonaan tarve muuttaa sääntöjäni, vaan minä päälle päätteeksi en voisi elää täällä, — puhumattakaan niin hauskasti kuin nyt elän, — jos eläisin teidän tavallanne. Ja sitten minä etsin aivan toista, näen heissä aivan toista kuin te.
Beletskij epäluuloisena nosti kulmiaan.