Oleninia hämmästytti miten Beletskij saattoi niin huolettomasti kohdella tuota naista. Mutta Marjana, aivan kuin ei olisi kuullut, painoi alas päänsä ja heittäen lapion olalleen meni reippain, miehekkäin askelin pirttiin.
— Kainostelee tyttökulta, kainostelee, — virkkoi hänen jälkeensä Beletskij: teitä kainostelee, — ja hymyillen iloisesti, juoksi rappusille.
— Mitkä kemut teillä on? Kuka on teidät ajanut?
— Ustenjkan, minun emäntäni luona on kemut, ja tekin olette kutsuttu. Kemut, se on piirakasta ja joukko naisia.
— Mitä me sitten teemme siellä?
Beletskij viekkaasti hymyili ja iskien silmää osoitti päällään pirttiin, jonne Marjana oli kadonnut.
Olenin kohotti olkapäitään ja punastui.
— Totisesti te olette kummallinen mies, — sanoi hän.
— No, selittäkää!…
Olenin rypisti otsaansa. Beletskij huomasi sen ja mielistelevästi hymyili.