Ja ruhtinas Beletskij kertoi koko historiansa: kuinka hän oli astunut toistaiseksi tähän rykmenttiin, kuinka ylipäällikkö oli tehnyt hänet adjutantikseen ja miten hän sotaretken jälkeen menee hänen palvelukseensa, vaikka se ei ollenkaan huvita häntä.

— Kun kerran palvelee täällä, tässä korvessa, täytyy ainakin hankkia karieri… risti… titteli… ylennys kaartiin. Se on kaikki välttämätöntä, jos kohta ei minulle, niin sukulaisille, tuttaville. Ruhtinas otti minut hyvin hyvästi vastaan; hän on hyvin kelpo ihminen, — puhui Beletskij herkeämättä. — Sotaretken tähden on hänelle pyydetty annan-ristiä. Ja nyt olen täällä sotaan lähtöön saakka. Täällä on mainiota. Mitä naisia!… No, entä miten te voitte? Minulle kertoi kapteenimme — tunnettehan, Startsev: hyväntahtoinen, tyhmä olento? — hän kertoi, että te elätte kauheata raakalais-elämää, ette seurustele kenenkään kanssa. Käsitän, ettette halua tulla lähelle täällä olevia upseereja. On niin hauska, nyt me seurustelemme yhdessä. Minä olen asettunut tänne aliupseerin luo. Siellä kun on tyttö, Ustenjka! Kuulkaa, se on kerrassaan ihana!

Ja yhä vaan satoi ranskalaisia ja venäläisiä sanoja siitä maailmasta, jonka Olenin oli luullut jättäneensä ainiaaksi. Yleinen mielipide Beletskijstä oli se, että hän oli herttainen ja hyväntahtoinen nuori mies. Kenties hän todella olikin semmoinen; mutta Oleninista hän oli, herttaisista, sievistä kasvoistaan huolimatta, erinomaisen epämiellyttävä. Hänestä niin tuoksahti kaikki se lika, jonka kanssa hän oli tehnyt eron. Mutta kaikkein harmillisinta oli hänestä se, ettei hän voinut, ei ollenkaan kyennyt jyrkästi sysäämään luotaan tuota siitä elämästä olevaa ihmistä, aivan kuin tuolla hänen vanhalla, entisellä maailmallaan olisi ollut epäämättömiä oikeuksia häneen. Hän tunsi kiukkua Beletskij'tä, ja itseään kohtaan ja vasten omaa tahtoaan pani ranskalaisia lauseita puheeseensa, osoitti mielenkiintoa ylipäällikköön ja moskovalaisiin tuttaviin ja sen perustuksella, että he molemmat kasakkastanitsassa puhuivat ranskansekaista kieltä, lausui halveksivia sanoja upseeritovereista, kasakoista ja ystävällisesti kohteli Beletskij'tä luvaten tulla hänen luokseen ja pyytäen häntä käymään luonaan. Olenin ei kumminkaan mennyt Beletskij'n luo. Vanjusha kehui Beletskij'tä sanoen että siinä oli oikea herra.

Beletskij kävi suoraan tavallisen rikkaan kaukasialaisen upseerin stanitsa-elämään. Oleninin silmissä hänestä tuli yhdessä kuukaudessa melkein vakinaisen stanitsalaisen kaltainen: hän juotteli ukkoja, piti illanviettoja ja itse kävi tyttöjen iltakemuissa, kehui voittojaan, vieläpä pääsi siihen saakka, että tytöt ja vaimot ristivät hänet syystä tai toisesta vaariksi, ja kasakat, joiden mielessä tämä viiniä ja naisia rakastava mies oli selvästi määriteltynä, tottuivat häneen, ja mieltyivät enemmän kuin Oleniniin, joka oli heille arvoitus.

XXIV.

Kello oli viisi aamulla. Vanjusha lietsoi saappaan varrella samovaria majan rappusilla. Olenin oli jo ratsastaen lähtenyt Terekiin uimaan. (Hän oli äskettäin keksinyt itselleen uuden huvin — uittaa hevosta Terekissä). Emäntä oli pirtissä, jonka piipusta nousi lämpiävän uunin musta, paksu savu; tyttö karsinassa lypsi puhvelilehmää. "Eipäs pysy alallaan, mokoma!" — kuului sieltä hänen kärsimätön äänensä, ja heti senjälkeen kuului tahdikas lypsämisen ääni. Kadulta, talon kohdalta, kuului hevosen rivakka käynti, ja Olenin ratsasti ilman satulaa kauniin, kiiltävän kostean, tummanharmaan hevosen selässä portille. Marjanan kaunis pää, johon oli punainen liina kasakattarien käyttämään tapaan sidottu, pisti ulos karsinasta ja taas katosi. Oleninin päällä oli punainen kanausi-paita,[18] valkea tsherkessitakki, joka oli kiinni remmillä, josta riippui tikari, ja korkea lakki. Hän istui hiukan keikailevasti lihavan, märän hevosensa selässä ja pitäen kiinni pyssystä, joka oli selässä, kumartui avaamaan porttia. Hänen hiuksensa olivat vielä märät, kasvot loistivat nuoruutta ja terveyttä. Hän kuvitteli olevansa kaunis, sukkela ja dzhigitin näköinen; mutta se oli erehdys. Jokaisen tottuneen kaukasialaisen silmissä hän oli sittenkin sotamies. Huomattuaan tytön kurkistautuvan pään, hän erittäin ketterästi kumartui, työnsi syrjään vitsaveräjän ja nostaen ohjaksia heilautti vitsaa ja ajoi pihaan. "Onko tee valmis, Vanjusha?" — huusi hän iloisesti, katsomatta karsinan oveen. Hänen oli hauska nähdä kuinka kaunis hevonen, puristaen kokoon selkäpuoltaan, tempoen suitsista ja joka lihas väristen, valmiina minkä pääsi hyppäämään aidan yli, kuopi pihan kuivanutta savea. "See pree!"[19] — vastasi Vanjusha. Oleninista tuntui, että Marjanan kaunis pää yhä katseli karsinasta, mutta hän ei vilkaissut tyttöön. Hypättyään hevosen selästä, Olenin, jonka pyssy takertui portaisiin, teki kömpelön liikkeen ja säikähtäen vilkaisi karsinaan, mistä ei näkynyt ketään, kuului vaan sama tahdikas lypsämisen ääni.

Käytyään majassa hän tuli sieltä takaisin vähän ajan kuluttua ja mukanaan kirja ja piippu istuutui syrjään teelasin ääreen, mihin eivät vielä aamun vinot säteet päässeet. Hän ei aikonut minnekkään tänään aamupäivällä ja ajatteli kirjoittaa kirjeitä, jotka olivat jo kauan lykkäytyneet päivästä toiseen, mutta miten lie ollut hänen vaikea jättää paikkaansa rappusilla ja majaan teki mieli yhtä vähän kuin vankikoppiin. Emäntä oli lämmittänyt uunin, tyttö oli ajanut laitumelle karjan ja tultuaan takaisin ruvennut aitoviereltä kizjakkia kokoamaan. Olenin luki, mutta ei tajunnut mitään siitä, mitä seisoi hänen edessään auki olevassa kirjassa. Hän siirsi vähänväliä siitä pois silmänsä ja katsoi edessään liikuskelevaa voimakasta nuorta naista. Kulkipa tuo nainen aamun kosteaan varjoon, joka lankesi talosta, menipä hän iloisen, virkeän valon kirkastaman pihan keskelle, jolloin koko hänen solakka, heleään puettu vartalonsa loisti auringon valossa ja heitti mustan varjon, — hänen oli yhtä paljon pelko yhdenkään hänen liikkeensä kadottamisesta. Häntä riemastutti nähdä miten vapaasti ja sirosti hänen vartalonsa taipui; miten vaaleanpunainen paita, joka oli koko hänen pukunsa, meni poimuihin hänen rintansa kohdalta ja solakoita jalkoja pitkin; miten hänen vartalonsa ojentui ja hänen kiinteäksi vedetyn paitansa alta vahvasti kuulsivat hengittävän rinnan piirteet; kuinka kapea jalkapohja, jota peitti vanhat punaiset korkeakorkoiset naisenkengät, muotoaan muuttamatta kävi maahan; kuinka voimakkaat kädet käärityin hihoin ja lihaksien jännittyessä ikäänkuin vihoissaan heittivät lapiota, ja kuinka syvät mustat silmät katselivat joskus häneen. Vaikkakin hienot kulmakarvat rypistyivät, kuvastui silmissä tyytyväisyys ja oman kauneuden tunto.

— Kuulkaa, Olenin, joko olette kauan ollut ylhäällä? — sanoi Beletskij, joka kaukasialainen upseeritakki yllään astui pihalle ja kääntyi Oleniniin.

— Aa, Beletskij! — lausui Olenin, ojentaen kätensä. — Miten te näin varhain?

— Minkä sille voi! Ajoivat. Minun luonani on kohta juhla. Marjana, tulethan sinä Ustenjkan luo? — kääntyi hän tyttöön.