Lukashka meni yksin asemalle ja lakkaamatta mietiskeli Oleninin tekoa. Vaikk'ei hevonen ollutkaan hyvä hänen mielestään, maksoi se kuitenkin vähintäin neljäkymmentä ruplaa, ja Lukashka oli lahjasta hyvin hyvillään. Mutta miksi tämä lahja oli annettu, sitä hän ei voinut käsittää, eikä siksi tuntenut pienintäkään kiitollisuuden tunnetta. Päinvastoin hänen päässään kierteli epäselvää epäluuloa junkkarin aikeiden huonoudesta. Mitä nuo aikeet olivat hän ei voinut tehdä itselleen selväksi, mutta myös siihen uskoon jääminen, että tuntematon mies, vain hyvästä sydämestä, ilman mitään syytä, lahjoittaisi hänelle neljänkymmenen ruplan hevosen, tuntui hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut juovuksissa, niin kävisi sitä vielä ymmärtäminen: tahtoi olla reima mies. Mutta junkkari oli selvällä päällä ja siksi varmaan tahtoi lahjoa hänet johonkin huonoon tekoon. "No, älä luule! — ajatteli Lukashka: — hevonen on minun, ja sittenpähän nähdään. Pidän minä silmäni auki. Kuka pettää ja kuka petetään, se sitten nähdään!" ajatteli hän tuntien tarvetta olla varuillaan Oleninin suhteen ja siksi koettaen synnyttää itsessään pahansuopaa tunnetta häneen. Hän ei kellekään kertonut, kuinka oli saanut hevosen. Toisille kertoi ostaneensa; toisista suoriutui välttelevin vastauksin. Mutta stanitsassa saatiin totuus pian tietää. Lukashkan äiti, Marjana, Ilja Vasiljevitsh ja muut kasakat, jotka saivat kuulla Oleninin ilman aikojaan antamasta lahjasta, tulivat ymmälle ja alkoivat varoa junkkaria. Tästä pelosta huolimatta tuo teko herätti heissä suurta kunnioitusta Oleninin vaatimattomuuteen ja rikkauteen.
— Kuule, viidenkymmenen ruplan hevosen työnsi Lukashkalle junkkeri, joka asuu Ilja Vasiljevitshin luona, — puhui eräs. — Rikas!
— Olen kuullut, — vastasi toinen syvämietteisesti. — Varmaan on tehnyt jotain hyvää hänelle. Katsotaan, katsotaan, mikä siitä tulee. Mikä onni Riuhtaisijalle!
— On niillä juonensa, noilla junkkereilla, hitto vie! — puhui kolmas. — Nurkan alle tulen pistää taikka muuta…
XXIII.
Oleninin elämä kulki yksitoikkoisesti, tasaisesti. Päällystön ja toverien kanssa hänellä oli vähän tekemistä. Rikkaan junkkarin asema Kaukasiassa on erittäin edullinen tässä suhteessa. Töihin ja harjoituksiin opettamaan häntä ei lähetetty. Hänen sotaretkensä vuoksi oli ehdotettu hänen upseeriksi koroittamistaan ja siihen saakka hän oli saanut jäädä rauhaan. Upseerit pitivät häntä ylimysmielisenä ja siksi noudattivat arvokkuutta käytöksessään häntä kohtaan. Korttipeli ja upseerijuomingit lauluineen, joista hän oli osastossaan saanut kokemusta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta, ja hän puolestaan myös vetäytyi pois upseerien seurasta ja upseeri-elämästä stanitsassa. Upseeri-elämällä stanitsoissa on jo kauan ollut määrätty muotonsa. Kuten jokainen junkkari tai upseeri linnaväessä säännöllisesti juo portteria, pelaa shtossia, kiistelee sotaretkipalkinnoista, niin hän stanitsassa säännöllisesti juo talonväen kanssa tshihiriä, kestitsee tyttöjä makeisilla ja hunajalla, liehittelee kasakattaria, joihin rakastuu ja joita jotkut ovat ottaneet vaimokseenkin. Olenin oli aina elänyt omaa elämätään ja sileäksi tehtyihin teihin oli hänellä luontainen vastenmielisyys. Eikä hän täälläkään kulkenut kaukasialaisen upseerin sileäksi polettua raidetta.
Ihan itsestään kävi niin että hän heräsi juuri päivän valjetessa. Juotuaan teetä ja ihastuksin katseltuaan rappusiltaan vuoria, aamua ja Marjankaa, hän puki ylleen rikkinäisen härännahkatakin, liotetut jalkineet, joissa oli pelkästään pohjat, pani vyölleen tikarin, otti pyssyn, evästä ja tupakkaa varten laukun, kutsui koiran ja läksi noin kuudetta käydessä aamulla stanitsan takaiseen metsään. Noin seitsemättä käydessä illalla hän palasi väsyksissä, nälissään, viisi-kuusi asania vyöllä, välistä nelijalkainen otus mukanaan, eväs- ja paperossipussi koskemattomana. Jos ajatukset päässä olisivat olleet samalla lailla järjestetyt kuin paperossit pussissa, niin olisi voinut nähdä, ettei siinä koko noina neljänätoista tuntina ainoakaan ajatus ollut liikkunut. Hän tuli kotiin henkisesti virkeänä, voimakkaana ja tuntien täyttä onnea. Hän ei olisi saattanut sanoa mitä oli koko tuon ajan ajatellut: oikeastaan ei ajatuksia, eikä muistoja, eikä unelmia kulkenut hänen päässään, vaan palasia niistä kaikista. Jos hän havahtuu kysymään mitä nyt ajatteli, niin hän tapaa itsensä joko kasakkana, joka on työssä puutarhoissa kasakka-vaimonsa kanssa, tai abrekkina vuorilla, tai metsäsikana, joka juoksee juuri häntä pakoon. Ja koko ajan hän kuuntelee, katselee ympärilleen ja odottaa fasania, metsäsikaa tai hirveä.
Iltasin istuu ihan ehdottomasti hänen luonaan Jeroshka-setä. Vanjusha noutaa kahdeksannella vedroota tshihiriä, ja he tarinoivat hiljaan, juovat kylläkseen ja eroavat makuulle tyytyväisenä kumpikin. Huomiseksi taas metsästys, taas terve väsymys, tarinan kuluessa taas samallainen juonti, ja taas he ovat onnellisia. Välistä hän pyhänä tai lomapäivänä oli koko päivän kotona. Silloin oli parhaana ajanvietteenä Marjanka, jonka jokaista liikettä hän, itse sitä huomaamatta, ahneesti seurasi ikkunoistaan tai rappusiltaan. Hän katseli Marjanaa ja rakasti häntä, niin tuntui hänestä, samoin kuin rakasti vuorten ja taivaan kauneutta, eikä hän aikonut ruveta mihinkään suhteisiin häneen. Hänestä tuntui, ettei hänen ja Marjanan välille saata tulla sitä suhdetta, joka on mahdollinen tuon tytön ja Lukashka-kasakan välillä, vielä vähemmin sitä, joka on mahdollinen rikkaan upseerin ja kasakkatytön välillä. Hänestä tuntui, että jos hän koettaisi tehdä sitä, mitä hänen toverinsa tekivät, niin hän vaihtaisi koko nautintonsa, joka oli hänellä tarkastelusta, suunnattomiin kärsimyksiin, pettymyksiin ja katumuksiin. Sitä paitsi suhteessaan tähän tyttöön hän oli jo tehnyt uhrautumisen urotyön, joka oli tuottanut hänelle niin paljon nautintoa; mutta ennen kaikkea hän jotenkuten pelkäsi Marjankaa eikä millään ehdolla olisi suostunut sanomaan hänelle sanaakaan leikillistä rakkautta.
Kerran kesällä Olenin ei mennyt metsälle vaan istui kotona. Aivan odottamatta tuli hänen luokseen hänen moskovalainen tuttavansa, hyvin nuori mies, jonka hän oli tavannut hienossa maailmassa.
— Ah, mon cher, rakkaani, miten riemastuin kuullessani, että te olette täällä! — aloitti hän moskovalais-ranskalaisella kielellä ja jatkoi samaan suuntaan, höystäen puhettaan ranskalaisilla sanoilla. — Minulle sanottiin: "Olenin". Mikä Olenin? Minä niin tulin iloiseksi… Niin siis johti kohtalo näkemään. No miten te, mitä ja minkä tähden?