Tuotiin viiniä. Lukashka istuutui ja otti pikarin.
— Jos Jumala suo niin palkitsen teidät, — sanoi hän juoden pohjaan viinin. — Mikä sinun nimesi on.
— Dmitrij Andreitsh.
— No, Mitrij Andreitsh, Jumala sinut palkitkoon! Me olemme ystäviä. Tule joskus meillä käymään! Vaikka emme olekkaan rikkaita, vaan kun ollaan ystäviä, niin kestitsemme. Minä sanon äidillekin, jos mitä puuttuu, kaimakkia tai viinirypäleitä… Jos taas asemalle tulet, niin teen mitä käsket — metsälle, joen yli, minne tahansa. Kun äskettäin tapoin semmoisen metsäsian ettei maailmassa! Ja kasakoille jakelin, muuten olisin sinulle tuonut.
— Hyvä, kiitoksia. Älä vaan pane valjaisiin sitä, sillä ei ole ajettu.
— Mitä siitä valjaisiin! Vielä yksi asia, — sanoi Lukashka painaen päätään alemmaksi: — jos tahdot, minulla on kumppani, Girei-kaani; käski piilottaumaan tien viereen, joka tulee vuorilta; niin yhdessä lähdemme, minä en sinua ilmaise, olen sinun vartiasi.
— Mennään, mennään joskus!
Lukashka näytti kokonaan tyyntyneen ja käsittäneen Oleninin suhteen häneen. Hänen tyyneytensä ja käytöksensä yksinkertaisuus ihmetytti Oleninia, eikä ollut oikein hänen mieleensä. He juttelivat kauvan, ja Lukashka läksi hänen luotaan vasta myöhään, selvänä, (hän ei ollut koskaan juovuksissa), vaikka olikin paljon ryypännyt, puristaen Oleninin kättä.
Olenin katsoi ikkunasta nähdäkseen, mitä hän aikoi tehdä lähdettyään hänen luotaan. Lukashka kulki hiljaan, pää alas vaipuneena. Talutettuaan sitten hevosensa portin taakse, hän äkkiä ravisti päätään, kuin kissa hyppäsi sen selkään, tarttui suitsiin ja hihkaisten antoi kiitää pitkin katua. Olenin arveli, että hän menee iloaan Marjankalle jakamaan; mutta vaikka Luka ei tehnyt niin oli hänen mielensä niin iloinen kuin olla voi. Hän iloitsi kuin pieni poika eikä voinut olla kertomatta Vanjushalle, että oli lahjoittanut hevosen Lukalle, vieläpä miksi oli lahjoittanut ja koko uuden teoriansa onnesta. Vanjusha ei hyväksynyt sitä teoriaa ja ilmoitti että larzhang ilniaapaa[17] ja siksi se kaikki oli tyhmää.
Lukashka poikkesi kotiinsa, hyppäsi hevosen selästä ja antoi sen äidilleen käskien että se päästettäisiin kasakkain hevoslaumaan; itsensä piti hänen vielä samana yönä palata asemalle. Mykkä otti viedäkseen hevosen ja merkeillä näytti, että jos hän tapaa miehen, joka hevosen lahjoitti, niin kumartaa hänelle maahan asti. Eukko vain puisti päätään pojan kertomukselle ja mielessään vakuutteli, että poika oli varastanut hevosen, ja siksi käski mykän viedä hevosen laumaan jo ennen päivän nousua.