Oli jo aivan pimeä, kun he näin keskustellen lähestyivät stanitsaa. Vielä ympäröi heitä metsän synkkä pimeys. Tuuli ulvoi korkealla latvoissa. Oli kuin shakalit olisivat ruvenneet yhtäkkiä niiden vieressä ulvomaan, hohottamaan ja itkemään, mutta edestäpäin stanitsasta kuului jo naisen puhetta, koiran haukuntaa, majojen sivut eroittausivat selvästi, tulet tuikkivat ja tuntui hajua, kizjakin savun erikoista hajua. Erityisesti tänä iltana tuntui Oleninista siltä, että tuossa stanitsassa oli hänen kotinsa, hänen perheensä, koko hänen onnensa ja ettei hän ole koskaan muualla ollut eikä tule olemaan kuin tuossa stanitsassa. Hän niin rakasti tänä iltana kaikkia, etenkin Lukashkaa! Päästyään kotiin Olenin, Lukashkan suureksi hämmästykseksi, itse toi tallista Groznajassa ostamansa hevosen, — ei sitä, jolla itse aina oli matkustanut, — vaan toisen, ei ollenkaan huonon vaikkakaan ei enää nuoren hevosen, ja antoi sen hänelle.
— Mitä varten te minulle lahjoitatte? — sanoi Lukashka: — enhän minä ole tehnyt teille vielä mitään hyvää.
— Usko pois, minulle se ei merkitse mitään, — vastasi Olenin: — ota! Sinä voit lahjoittaa minulle sitten jotain… Sitten lähdemme sotaretkelle.
Luka tuli hämilleen.
— No, mitä tämä nyt on? Vähänkö se hevonen maksaa? — puhui hän, katsomatta hevoseen.
— Ota pois, ota! Jos et ota niin sinä pahoitat minua. Vanjusha, taluta hänelle harmaa.
Lukashka tarttui suitsiin.
— No, suuret kiitokset. Tulipa se arvaamatta, aavistamatta.
Olenin oli onnellinen kuin kaksitoistavuotias poika.
— Sido se tähän. Se on hyvä hevonen, minä ostin sen Groznajassa, ja laukkaa vietävästi. Vanjusha, tuo meille tshihiriä. Mennään majaan.