— Mitenkä te tulitte tänne, omasta tahdosta vaiko pakosta? — kysyi Lukashka ikäänkuin pilaa tehden koko ajan. — Tässä, katsokaas, te eksyitte, — lisäsi hän, osoittaen tietä, jonka ohi he kulkivat: — teidän olisi pitänyt kääntyä oikeaan.
— Muuten vaan; omasta tahdosta, — vastasi Olenin: — teki mieli katsella teidän seutujanne ja olla sotaretkillä.
— Sotaan lähtisin nyt, — sanoi Luka. — Kuulkaas, shakalit ulvovat, — lisäsi hän kuunnellen.
— Mutta eikö sinua peloita kun olet tappanut ihmisen? — kysyi
Olenin.
— Sitäkö minä pelkäisin… Sotaan minä lähtisin! — toisti Lukashka.
— Tekee niin mieli, tekee niin niin mieli…
— Ehkä menemme yhdessä. Meidän komppaniamme lähtee ennen pyhiä ja teidän sotnjanne myös.
— Ja mikä halu teillä oli tänne tulla! Talo on, hevosia ja palvelijoita. Minäpä vain hurjailisin ja hurjailisin. Mikä on teidän arvonne.
— Minä olen junkkari ja nyt olen pääsemässä upseeriksi.
— No, jos ette liikaa puhu, että teillä on semmoiset olot, niin en minä kotoa minnekään matkustaisi. Enkä minä nytkään lähtisi pois minnekään. Onko hyvä olla täällä?
— On, hyvin hyvä, — sanoi Olenin.