— Tuletko minulle drabantiksi (sotaretkeltä drabantti on tavallaan lähetti, käskyläinen, joita annetaan upseereille)? Minä toimitan sinulle kaikki ja lahjoitan hevosen, — sanoi Olenin äkkiä. — Ihan totta. Minulla on kaksi, minä en tarvitse.
— Miten ette tarvitse? — nauraen sanoi Lukashka. — Mitäs te lahjoittelemaan? Kun vaurastumme, niin saadaan se Luojan avulla.
— Ihan totta! Vai etkö rupea drabantiksi? — sanoi Olenin iloiten siitä, että hänen oli juolahtanut päähän lahjoittaa hevonen Lukashkalle. Hänestä tuntui kuitenkin jostain syystä nololta ja pahalta. Hän etsi, eikä tiennyt mitä sanoisi.
Lukashka keskeytti vaitiolon ensiksi.
— Onko teillä Venäjällä oma talo? — kysyi hän.
Olenin ei voinut pidättyä kertomasta, ettei hänellä ole ainoastaan yksi talo, vaan on useampiakin taloja.
— Hyvä talo? suurempi kuin meidän? — kysyi Lukashka hyvänsävyisästi.
— Paljon suurempi, kymmenen kertaa, kolmikerroksinen, — kertoi
Olenin.
— Entäpä hevosia, onko semmoisia kuin meillä?
— Minulla on sata päätä hevosia, kolmesataa, neljäsataa ruplaa kappale, — vaan ei semmoisia kuin teidän. Hopeassa kolmesataa! Juoksijoita, ajattele… Sittenkin pidän näistä enemmän.