Olenin ei tietänyt mitä sanoisi.
— Entä jos kävisin teidän luonanne?… — sanoi hän odottamatta.
— Sitten olisi toista, — virkkoi tyttö keikauttaen päätään.
Silloin Beletskij sysäsi oven auki ja Marjana karkasi Oleninin luota, niin että hänen lanteensa sattui Oleninin jalkaan.
— "Kaikki on roskaa, mitä olen tähän saakka ajatellut: niin rakkaus, uhrautuvaisuus, kuin Lukashkakin. On vain olemassa onni: kuka on onnellinen, se on oikeassakin", välähti Oleninin päässä, ja itseäänkin hämmästyttävällä voimalla hän otti kiinni Marjanka-kaunottaren ja suuteli häntä ohimoon ja poskelle. Marjana ei suuttunut, rupesi vaan kovasti nauramaan ja juoksi toisten tyttöjen pariin.
Illanvietto päättyikin siihen. Eukko, Ustenjkan äiti, palasi työstä, haukkui tytöt ja ajoi heidät kaikki tiehensä.
XXVI.
"Niin, — ajatteli Olenin palatessaan kotiin, — en tarvitsisi muuta kuin antaa hiukan itselleni valtaa ja minä voisin mielettömästi rakastua tuohon kasakkatyttöön". Hän meni levolle näin ajatellen, mutta arveli, että se on kaikki menevä ohi ja hän palaa entiseen elämäänsä.
Mutta entinen elämä ei palannut. Hänen suhteensa Marjankaan oli muuttunut toiseksi. Seinä, joka oli heidät tähän saakka eroittanut, oli särjetty. Olenin tervehti häntä nyt joka kerta tavatessaan.
Isäntä, joka oli tullut kotiin saadakseen hyyrin ja joka oli saanut kuulla Oleninin rikkaudesta ja anteliaisuudesta, kutsui hänet luokseen. Eukko otti hänet ystävällisesti vastaan ja iltahuvien päivästä saakka Olenin usein iltaisin poikkesi isäntäväkensä luo ja istuskeli heidän luonaan yöhön saakka. Näytti kuin hän olisi jatkanut entiseen tapaansa elämää stanitsassa, mutta hänen sydämessään oli kaikki mennyt toisin päin. Päivän hän kulutti metsässä, mutta kahdeksan tienoissa, kun alkoi hämärtää, pistäysi talonväen luo joko yksin tai Jeroshka-sedän kanssa. Talonväki oli häneen jo niin tottunut, että ihmeteltiin, jos hän ei tullut. Hän maksoi viinistä hyvin ja oli hiljainen mies. Vanjusha toi hänelle teetä; hän istui uunin luo nurkkaan; eukko puuhaili rauhassa omissa askareissaan ja he juttelivat teetä ja tshihiriä juodessa kasakkain asioista, naapureista, Venäjästä, josta Olenin kertoi ja he kyselivät. Väliin hän otti kirjan ja luki itsekseen. Marjana villin kauriin lailla, jalat sykkyrässä allaan, istui uunilla tai pimeässä nurkassa. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, mutta Olenin näki hänen silmänsä, kasvonsa, kuuli hänen liikkeensä, ja miten hän särki kuoret siemenistä ja tunsi, että Marjana kuunteli koko olennollaan, kun hän puhui, ja tunsi hänen läsnäolonsa kun luki hiljaa. Välistä hänestä tuntui, että tytön silmät olivat luodut häneen ja kun niiden loiste sattui häneen niin hän tahtomattaan vaikeni ja katsoi Marjanaan. Silloin tyttö heti meni piiloon, ja Olenin, tekeyten hyvin kiintyneeksi keskusteluun emännän kanssa, kuunteli Marjanan hengitystä ja kaikkia liikkeitä ja odotti milloin taas kohtaisi hänen katseensa. Kun toisiakin oli läsnä oli tyttö enimmäkseen iloinen ja ystävällinen hänelle, mutta kahden kesken juro ja raaka. Väliin Olenin tuli heille kun Marjana ei vielä ollut palannut ulkoa: yhtäkkiä kuuluvat hänen voimakkaat askeleensa ja avatusta ovesta välähtää hänen vaaleansininen karttunipaitansa. Marjana tulee majan keskelle, näkee hänet — ja tytön silmiin tulee tuskin huomattava ystävällinen hymy, ja Oleninin valtaa ilo ja pelko.