— "Enkö ole kaunotar!" näytti Marjanan katse toistavan. Olenin, punnitsematta ollenkaan mitä teki, syleili Marjanaa ja tahtoi suudella häntä. Tyttö äkkiä tempasi itsensä irti, tyrkkäsi tieltään Beletskijn ja pöydän kannen ja pakeni uunin luo. Nousi huuto, kikatus. Beletskij kuiskasi jotain tytöille, ja äkkiä he kaikki juoksivat tuvasta eteiseen ja sulkivat oven.
— Miksi sinä Beletskijtä suutelit, mutta et tahdo minua suudella? — kysyi Olenin.
— Kun en tahdo, niin sillä hyvä, — vastasi hän väräyttäen alahuultaan ja silmäluomiaan. — Hän on vaari, — lisäsi hän hymyillen. Marjana meni ovelle ja rupesi sitä jyskyttämään. — Jäittekös lukon taakse, paholaiset.
— Mitäs siitä, olkoot siellä, me olemme täällä, — sanoi Olenin läheten häntä.
Marjana rypisti otsaansa ja jyrkästi työnsi hänet kädellään luotaan. Ja taas hän näytti Oleninista niin majestetisen kauniilta, että hän havahtui ja häpesi tekoaan. Hän meni ovelle ja alkoi tempoa sitä.
— Beletskij, avatkaa, — mitä tyhmää leikkiä?
Marjana alkoi taas nauraa kirkasta, onnellista nauruaan.
— Oh, pelkäätkö minua? — sanoi hän.
— Sinähän olet yhtä vihainen kuin äitisi.
— Kun istuisit enemmän Jeroshkan kanssa niin rupeaisivat tytöt sinusta pitämäänkin… — Ja hän hymyili ja katsoi Oleninia suoraan ja läheltä silmiin.