— Enpä sitä laskenut, — sanoi Lukashka hymyillen: — sain kumppanilta.
— Voi ihme sentään, miten pulska hevonen! Mitä tahdot siitä? — kysyi Olenin.
— Antavat ne siitä puolitoista sataa ruplaa, vaan minä annan teille ilman mitään, — sanoi Lukashka iloisesti. — Sanokaa vaan, heti saatte. Riisun satulan ja siinä on. Antakaa minun jotenkin palkita teitä.
— Ei, ei mitenkään.
— No, sitten olen tuonut teille peshkeshin (lahjan, tuomisia), — ja Lukashka irroitti vyönsä ja otti toisen tikareista, jotka riippuivat hihnasta. — Joen takaa sain.
— No, kiitos.
— Ja viinirypäleitä lupasi äiti itse tuoda.
— Ei tarvitse, me saamme kyllä kuitatuksi. Enhän minä rupea antamaan sinulle rahaa tikarista?
— Ei puhettakaan, vai kumppanien kesken! Joen takana Girei-kaani vei minut majaansa, sanoi: ota minkä haluat. Niinpä otin tämän miekan. Semmoinen tapa meillä on.
He menivät majaan ja joivat.