— Jäätkö asumaan tänne? — kysyi Olenin.
— En, tulin jäähyväisille. Minut ovat nyt lähettäneet vartiosta sotnjaan Terekin taakse. Kohta lähden Nazar-toverini kanssa.
— Milloinka häät ovat?
— Tulen pian takaisin, sitten on kihlajaiset, sitten on taas mentävä palvelukseen, — vastahakoisesti vastasi Luka.
— Mitenkäs, kun et sitten saakaan morsiantasi nähdä?
— Onpahan siitä! — Mitä hänestä katselee? Kun te käytte sotaretkellä niin kysykää sotnjastamme Lukashka Shirokij'ta. Siellä vasta metsäsikoja on! Minä pari tapoin. Vien teidät katsomaan… No, hyvästi! Jumalan haltuun.
Lukashka istuutui hevosen selkään ja poikkeamatta Marjankan luo ajoi ratsastustemppuja tehden kadulle, missä Nazarka jo odotti häntä.
— Mitenkä on, eikö mennä? — kysyi Nazarka vilkuttaen silmiään sinne päin, missä Jamka asui.
— Mitenkäs! — sanoi Lukashka. — Tuossa on, vie hänen luokseen hevonen, ja jos viivyn kauan, anna hevoselle heiniä. Aamuksi tulen joka tapauksessa sotnjaan.
— No eikö junkkeri ole enää lahjoittanut mitään.