— Ei! Lahjoitin onneksi tikarin hänelle, muuten olisi ruvennut hevosta pyytämään, — sanoi Lukashka nousten hevosen selästä ja antaen sen Nazarkalle.
Aivan Oleninin ikkunan alta pujahti hän pihalle ja meni isäntäväen ikkunan luo. Oli jo aivan pimeä. Marjanka paitasillaan suki hiuksiaan menossa nukkumaan.
— Minä olen tässä, — kuiskasi kasakka.
Marjankan kasvot olivat ankaran välinpitämättömät; mutta ne elostuivat heti, kun hän kuuli nimensä. Hän nosti akkunan ja peloissaan ja iloissaan pisti siitä ulos päänsä.
— Mitä?… Mitä tahdot? — sanoi Marjana.
— Avaa, — virkkoi Lukashka. — Laske minut hetkeksi. Miten on ikävä, ihan polttava ikävä!
Hän painoi ikkunasta syliinsä tytön pään ja suuteli sitä.
— Kuule, laske!
— Mitä puhut tyhjää! Usko yhdellä sanalla, en laske. Viivytkö vielä kauan?
Lukashka ei vastannut, suuteli vain häntä. Eikä hän kysellyt enää.