— Katsoppas, eihän näin ikkunasta ylety oikein syleilemäänkään, — sanoi Lukashka.
— Marjanushka! — kuului eukon ääni: — kuka on luonasi?
Lukashka otti lakkinsa, ettei siitä häntä nähtäisi, ja kyykistyi ikkunan alle.
— Mene pian! — kuiskasi Marjana.
— Lukashka kävi, — vastasi hän äidille: — kysyi isää.
— No kutsu hänet tänne.
— Läksi jo; sanoi ettei jouda.
Lukashka todellakin nopein askelin ruumis kumarassa pakeni ikkunain alitse pihalle ja juoksi Jamkan luo; Olenin yksin näki hänet. Juotuaan tshihiriä pari pikaria, hän ratsasti Nazarkan kanssa stanitsan taa. Yö oli lämmin, pimeä ja hiljainen. He ratsastivat ääneti, vain hevosten askeleet kuuluivat. Lukashka oli alkamaisillaan laulun Mignal-kasakasta, mutta ei ollut vielä päässyt ensimäisen värssyn loppuun, kun jo vaikeni ja kääntyi Nazarkaan päin.
— Eihän se päästänyt, — sanoi hän.
— Ohoo? — virkkoi Nazarka. — Arvasin, ettei laske. Jamka kertoi minulle, että junkkeri on ruvennut käymään heidän luonaan. Jeroshka-setä on kehuskellut saaneensa junkkerilta pyssyn Marjankasta.