— Hourii, sen vietävä! — vihaisena sanoi Lukashka: — ei se ole niitä tyttöjä. Kyllä minä siltä vanhalta paholaiselta sivut nujerran poikki, — ja hän alkoi laulaa mielilauluaan:
Kerran kylästä kaunihin Izmailovin,
Lempilehdikosta kuulun kuninkaan,
Läksi lentoon kirkassilmä haukka,
Sitä ampumaan läks' nuori metsämies,
Kutsui haukan kätehensä oikeaan.
Vastauksen haukka lausui tään:
Pitää et mua tainnut häkissä.
Etkä oikeassa tainnut kädessä,
Nyt mä lennän sinimerelle;
Tapan siellä valkojoutsenen
Syönpä makeata lihaa linnun sen.
XXVIII.
Isäntäväen puolella oli kihlajaiset. Lukashka oli tullut stanitsaan, mutta ei poikennut Oleninin luo. Eikä Olenin mennyt kihlajaisiin, vaikka vänrikki oli kutsunut. Hänen oli niin ikävä, ettei ollut vielä koskaan ollut siitä saakka kun hän oli asettunut stanitsaan. Hän näki kuinka Lukashka juhlavaatteisiin puettuna illalla äitinsä kanssa meni taloon, ja häntä kiusasi ajatus, miksi Lukashka oli niin kylmä hänelle. Olenin sulki majansa ovet ja alkoi kirjoittaa päiväkirjaansa.
"Paljon olen miettinyt ja paljon myös muuttunut nyt viime aikoina, — kirjoitti Olenin, — ja olen tullut siihen, mikä seisoo jo aapisessa. Tullakseen onnelliseksi pitää vain — rakastaa, ja rakastaa uhrautuen, rakastaa kaikkia ja kaikkea, heittää kaikkiin suuntiin rakkauden verkkoja: kuka siihen menee, se on otettava. Niin olen saanut Vanjushan, Jeroshka-sedän, Lukashkan, Marjankan."
Kun Olenin tätä kirjoitti, saapui hänen luokseen Jeroshka-setä.
Jeroshka oli mitä parhaimmalla tuulella. Joku päivä sitten, kun Olenin oli illalla poikennut hänen luokseen, oli hän tavannut hänet teurastetun metsäsian edessä, jota hän onnellisin ja ylpein kasvoin ketterästi paloitteli pienellä puukolla. Koirat, ja niiden joukossa lempikoira Ljam, loikoivat vieressä ja veltosti heiluttivat häntäänsä katsellessaan hänen puuhaansa. Poikaviikarit kunnioittavasti katselivat häntä aidan takaa eivätkä edes härnänneet kuten tavallisesti. Naapuri-eukot, jotka yleensä eivät olleet liian ystävällisiä hänelle, tervehtivät häntä ja veivät hänelle mikä ruukullisen tshihiriä, mikä kaimakkia, mikä jauhoja. Seuraavana aamuna Jeroshka istui kotonaan aitassa, aivan veressä ja jakeli sianlihaa nauloittain, kenelle maksusta, kenelle viiniä vastaan. Hänen kasvoillaan seisoi sanat: "Luojan avulla sain metsänriistaa; nyt setää tarvitaan". Tämän vuoksi hän tietysti alkoi juoda ja joi jo neljättä päivää stanitsasta liikahtamatta. Sitä paitsi hän joi kihlajaisissa.
Jeroshka-setä tuli Oleninin luo isäntäväen majasta sikahumalassa, kasvot punaisina, parta sotkuisena, mutta yllään uusi punainen nauhareunuksinen beshmetti ja kädessä kasvivärillä maalattu balalaika, jonka hän oli tuonut joen takaa. Hän oli jo kauan sitten luvannut Oleninille tämän huvin ja oli hyvällä tuulella. Huomattuaan Oleninin kirjoittamassa hän vihastui.
— Kirjoita, kirjoita, hyvä veli, — sanoi hän kuiskaten, ikäänkuin olisi luullut jonkin hengen istuvan itsensä ja paperin välillä ja peläten säikäyttävänsä sen hiljalleen istui lattialle. Kun Jeroshka-setä oli humalassa, oli hänen mieliasentonsa olla lattialla. Olenin vilkaisi häneen, käski tuoda viiniä ja jatkoi kirjoittamistaan.
Jeroshkan oli ikävä juoda yksin: hänen teki mieli tarinoida.