— Olin talossa kihlajaisissa. Mitä niistä sioista!… En yhtään välitä! Tulin sinun luoksesi.
— Mistä olet balalaikan saanut? — kysyi Olenin ja yhä kirjoitti.
— Olin joen takana, hyvä veli, antoivat balalaikan, — sanoi hän yhtä hiljaan. — Tämä poika osaa soittaa: tatarilaista, kasakkalaista, herrasväen, sotapoikain, — mitä vaan.
Olenin vielä kerran katsahti häneen, hymyili ja jatkoi kirjoittamistaan.
Tuo hymyily rohkaisi ukkoa.
— Heitä hiiteen, veli hyvä, heitä! — sanoi hän äkkiä päättävästi.
— No, jos ovat loukanneet sinua, — välitä sinä viis kaikesta!…
No, mitä sinä vaan kirjoitat, mihinkä siitä on?
Ja hän teki kiusaa Oleninille, koputellen paksuja sormiaan lattiaan ja vääntäen paksun naamansa ylenkatseelliseen ilmeeseen.
— Mitä sinä konnankoukkuja laittelet? Pidä iloa, niin olet miestä.
Kirjoittamisesta ei hänen päähän mahtunut muuta käsitystä kuin että sen tarkoituksena oli aina ilkeän juonen sepittäminen.
Olenin rähähti nauramaan. Jeroshka samoin. Hän ponnahti pystyyn lattialta ja ryhtyi näyttämään taitoaan balalaikan soitossa ja tatarilaisten laulujen laulamisessa.