"Niin me elimme. Välimme kävivät yhä vihamielisemmiksi, ja lopulta jouduimme siihen, että erimielisyys ei herättänyt vihamielisyyttä, vaan vihamielisyytemme toisiamme kohtaan teki meidät erimielisiksi; sanoipa hän mitä tahansa, minä olin jo ennakolta eri mieltä, ja hän aivan samoin.
"Neljäntenä vuotena kävi meille kummallekin kuin itsestään selväksi, ettemme voineet ymmärtää toisiamme, olla keskenämme yhtä mieltä. Herkesimme yrittämästä puhua ajatuksiamme päähän saakka. Mitä yksinkertaisimmissa asioissa, erittäinkin mikä koski lapsia, pysyimme kumpikin järkähtämättömästi omalla kannallamme. Mielipiteet, joista pidin kiinni, eivät, kuten nyt muistelen, olleet minulle niin suuriarvoisia, etten olisi voinut niistä tinkiä; mutta hän oli toista mieltä, ja sellainen tinkiminen olisi merkinnyt peräytymistä hänen voitokseen, ja siihen en voinut myöntyä. Eikä hänkään omalta taholtaan. Hän oli luullakseni aina mielestään oikeassa minuun nähden; samoin olin minäkin omissa silmissäni aina puhdas hänen edessään. Kahdenkesken ollessamme olimme aina tuomitut joko olemaan vaiti tahi puhelemaan seuraavaan tapaan, jollaisia keskusteluja, kuten uskon, eläimillä voi olla keskenään: 'paljonko kello on? lienee aika mennä nukkumaan. Mitä tänään on päivälliseksi? Mihin lähtisimme? Mitä on sanomalehdessä? Täytyy lähettää kutsumaan lääkäri. Mashalla on kurkku kipeä.' Tarvitsi vain hituisen verran poiketa tästä mahdottomuuteen saakka kutistuneesta keskusteluaineistosta, niin jo oli kiista valmis. Sanasota ja kiukunpurkaus saattoi syntyä kahvista, pöytäliinasta, ajoneuvoista, epäonnistuneen kortin lyömisestä pelissä, — asioista, joilla ei voinut olla kummallekaan mitään suurta merkitystä. Ainakin minussa syttyi aina raivoisa suuttumus häntä kohtaan. Katselin toisinaan, kuinka hän kaasi teetä, kiikutteli jalkaansa, kohotti lusikkaa huulilleen, vaapotteli siinä lientä ja imi sitä suuhunsa, ja vihastuin häneen sellaisesta kuin jostakin perin sopimattomasta teosta. En huomannut silloin, että vihamielisyyden ajanjaksot syntyivät aivan säännöllisesti, ollen eri pitkiä sen mukaan kuinka kiihkeitä olivat sen tunteen puuskat, jota sanoimme rakkaudeksi: rakkaudenpuuska — vihamielisyyden ajanjakso, kiihkeä rakkaudenpuuska — pitkä-aikainen vihamielisyys, heikompi lemmenleimahdus — lyhyt vihamielisyydenaika. Emme ymmärtäneet silloin, että tuo rakkaus ja vihamielisyys olivat aivan samaa eläimellistä tunnetta, että ne olivat vain saman tunteen kaksi äärimmäistä ilmenemismuotoa. Elämämme olisi ollut hirvittävä, jos olisimme oikein oivaltaneet asemamme; mutta emme sitä oivaltaneet emmekä nähneet. Ihmisen onni ja onnettomuus on siinä, että hän eläessään väärin voi sokaista silmänsä, niin ettei näe tilansa kauheutta. Niin me teimme. Hän koetti etsiä unohdusta jännitetystä, aina kiireisestä askartelusta: huolehtimalla taloudesta, huoneiden sisustamisesta, omista ja lasten vaatetuksesta, lasten luvuista ja terveydestä. Minulla oli samaten oma — raivoni: virkaan, metsästykseen, kortinpeluuseen. Olimme kumpikin alati toimessa. Tunsimme kumpikin, että mitä enemmän meillä on kaikenlaista hommaa, sitä ilkeämpiä voimme olla toisillemme. 'Hyvä sinun on virnistellä', ajattelin hänestä, 'koko yön olet kiusannut minua oikuillasi, ja minun on huomenna oltava istunnossa'. 'Kyllä sinulla on hyvä', sanoi hän, eikä vain ajatellut, 'minä olen saanut valvoa koko yön lapsen tähden'. Nuo uudet hypnotismi-, mielisairaus- ja hysteerisyysteoriat ovat typeryyttä, eikä mitään joutavaa, vaan vahingollista, saastaista typeryyttä. Vaimoni olisi Charcot [Charcot, Jean Martin, (1825-93), kuuluisa ranskalainen lääkäri, jonka hermosairaus- ja varsinkin hysteriateoriat aikoinaan herättivät suurta huomiota. Suom. muist.] varmasti selittänyt hysteeriseksi ja minut epänormaaliksi ja olisi alkanut parannella. Eikä siinä kuitenkaan ollut mitään parannettavaa.
"Niin elimme alituisessa sumussa näkemättä sitä tilaa, missä olimme. Ja ellei olisi tapahtunut niinkuin tapahtui, olisin elänyt siten vanhuuteen saakka, olisinpa kuollessani vielä ajatellut, että olen elänyt elämäni hyvin, en tosin kiitettävän hyvin, mutta en huonostikaan elänyt, kuten kaikki elävät; en olisi havainnut sitä pohjatonta onnettomuuden ja saastaisen valheen allikkoa, jossa olin rypenyt.
"Mutta me olimme kaksi toinen toistaan vihaavaa vankia, jotka oli kytketty kiinni toisiinsa, samalla kahleella, jotka myrkyttivät toistensa elämän ja koettivat olla sitä näkemättä. En vielä silloin tiennyt, että sadasta avioliitosta on yhdeksänkymmentäyhdeksän samanlaisia helvettejä kuin minunkin, ja ettei toisin voikaan olla. Silloin en vielä tiennyt sitä toisista enkä itsestäni".
* * * * *
"Ihmeellistä, millaisia yhtäläisyyksiä on oikealla ja väärälläkin elämällä! Sekin, että kun vanhemmat ovat tehneet elämän toisilleen sietämättömäksi, käyvät kaupunkiolosuhteet välttämättömiksi lasten kasvattamiselle, ja silloin tulee tarve siirtyä asumaan kaupunkiin".
Hän vaikeni ja päästi pari kertaa omituisen äännähdyksensä, joka nyt jo muistutti pidäteltyä nyyhkytystä. Tulimme asemalle.
"Paljonko kello on?" kysyi hän.
Katsoin; kello oli kaksi.
"Ettekö ole väsynyt?" kysyi hän.