"En, mutta te ehkä olette?"
"Minua ahdistaa. Kävelen hiukan, käyn juomassa vettä".
Hän meni horjuen vaunun lävitse. Minä istuin yksin, miettien kaikkea, mitä hän oli minulle kertonut, ja vaivuin ajatuksiini, niin etten lainkaan huomannut, kun hän tuli takaisin toisesta ovesta.
XVIII.
"Niin, minä aina kiihoitun", alotti hän. "Olen ajatellut paljon. Katsantokantani on moneen seikkaan nähden muuttunut, ja kaiken tahtoisin kertoa. No niin, muutimme kaupunkiin. Kaupungissa onnettomien ihmisten on helpompi elää. Kaupungissa ihminen voi elää satavuotiaaksi, eikä siellä huomata, että hän aikoja sitten on kuollut ja maatunut. Ei ole aikaa tutkistella itseään, aina on niin paljon huolehtimista. Asiat, seuraelämä, terveys, taiteet, lasten terveys, niiden kasvatus. Milloin on otettava vastaan tämä tai tuo vieras, mentävä tuon tai tämän luo, milloin käytävä katsomassa tätä tai kuulemassa tuota. Sillä ainahan kaupungissa on joka hetkellä joku kuuluisuus, toisinaan kaksi tai kolmekin yht'aikaa, joita ei millään ehdolla sovi jättää näkemättä tahi kuulematta. Milloin on paranneltava itseään, tätä tahi tuota, milloin on puuhaa opettajista, läksynvalmistajista, kotiopettajattarista, ja kuitenkin elämä on tyhjää tyhjempi. Sellaista elämää me vietimme — emmekä kärsineet niin paljon yhdyselämästämme. Sitäpaitsi oli ensi aikoina hauskaa puuhaa — sijoittuminen uuteen kaupunkiin, uuteen asuntoon, ja matkat kaupungista maalle ja maalta kaupunkiin.
"Niin elimme yhden talven, ja toisena talvena sattui tapaus, kenellekään huomaamaton, joka näytti sangen mitättömältä, mutta joka lopuksi johti siihen, mitä sitten tapahtui.
"Vaimoni oli sairas, ja lääkärit kielsivät häneltä synnyttämisen ja neuvoivat keinon. Minua se inhotti. Taistelin sitä vastaan, mutta hän piti ajattelemattomalla itsepintaisuudella puoliaan, ja minä myönnyin; sian-elämän viimeinen puolustus — lapset — oli riistetty meiltä, ja elämä kävi entistä saastaisemmaksi.
"Mushikalle, työmiehelle, lapset ovat tarpeellisia; vaikkakin hänen on vaikea elättää niitä, niin ne ovat kuitenkin tarpeen, ja siksi hänen aviollisilla suhteillaan on puolustus. Mutta meille, 'ihmisille', joilla on lapsia, ovat enemmät lapset tarpeettomia, ne tietävät lisää huolia, menoja, uusia kanssaperillisiä, ne ovat vaivaksi. Meidän sian-elämällemme ei ole minkäänlaista puolustusta. Me joko estämme keinotekoisesti lasten sikiämisen tahi pidämme niitä onnettomuutena, varattomuuden seurauksena, mikä on vieläkin saastaisempaa.
"Puolustusta ei ole, mutta me olemme langenneet niin siivosti, ettemme voi käsittää mitään puolustusta tarvittavan.
"Suurin osa nykyistä sivistyneistöä harjoittaa tätä siveettömyyttä, tuntematta mitään tunnonvaivoja.