"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteen vaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.
"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin ollut hänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynyt vähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavalla nauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi, mahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.
"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuin musiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaan tahdo tavata häntä … en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovat kutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki on lopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta — hän itse, voisi luulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseni niin ajateltavan.'
"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoi sanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestä kohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunut hänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niin päättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat taas."
XXIII.
"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; ellei meidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpä ryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistä ja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraa päivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.
"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakki ja mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasi kaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisen merkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki, mitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut. Kaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvin merkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti, että hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni, kuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanut mustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin jo liiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksi tahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka en ollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoani kohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä ja alkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielä tarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.
"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen. Soitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikki yksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon, nosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulun ja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellyn välinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koetti salata pelkoaan — etupäässä soittotaitonsa vuoksi, — pianon ääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen, näppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinka he katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sitten jotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäiset soinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, ja kuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan. Piano vastasi. Soitto alkoi…"
Posdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisia äännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä ja pysähtyi taas.
"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin", jatkoi hän sitten. "Tunnetteko sen ensimäisen presto-osan? Tunnetteko?" kiljaisi hän. "Ooh!… Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämä osa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä. Mitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä se tekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua, valhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, — puhun itsestäni, — mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alenna mieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minut unohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisena minusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne, ymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten, että musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta, mutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole mille nauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.