Ja Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutui uudelleen.

"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua. Kauhistuttavat!" jatkoi hän. "Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakin muuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näin mielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa; poika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajan suutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Mutta mitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa… Taas ilmestyy sama kuva. Ei, ei… Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudan potilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla oli samanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästi hän … he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansa pois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin, johti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikesta oli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyys siitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseni olivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatus miellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella, heittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin en ainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, oli sääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoani kohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen, vihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus, mutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetan elämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan, saada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.

"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani. Erään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin heti viinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi. Hän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemasta yksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokan vaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjen auringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puheli paljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omilta ajatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasi sen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin ja menin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin', sanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minulla mitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisesti harkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisen harkinnan sijasta — kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinka monesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiä mustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei ole ollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaan hänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani ja hänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään ja että tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä se olisi!' — 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enää niin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivät taas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestä kuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänen mielestään, vaan omaan sieluuni — näkemään niitä paholaisia, jotka ovat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelin itselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa, aivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin, etten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätä siitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minä tahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämä vain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä, kuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen. Ja vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt, mutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkin pahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisi tätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin. Toivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyi tahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!"

XXVI.

Viimeistä edellisellä asemalla, kun junailija tuli ottamaan matkaliput, panin tavarani kokoon ja menin vaunusillalle. Tietoisuus siitä, että ratkaisu oli lähellä, miltei käsissä, teki minut yhä kiihtyneemmäksi. Minua rupesi paleltamaan, ja leukani vapisi niin että hampaat kalisivat. Menin koneentapaisesti joukon mukana asemalta kadulle, otin pika-ajurin, istuin ajoneuvoihin ja lähdin ajamaan kotiin. Istuin katsellen harvoja ohikulkijoita ja talonmiehiä ja ajoneuvojeni varjoa, joka lyhtyjen ohi ajaessamme ilmestyi vuoroin eteen, vuoroin taakse, enkä ajatellut mitään. Puolisen virstaa ajettuamme alkoi jalkojani paleltaa ja muistin riisuneeni vaunussa villasukat jalastani ja panneeni ne matkalaukkuun. Missä oli laukku? Mukanako? Mukana oli. Entä kori? Muistin, että olin kokonaan unohtanut matkatavarat, mutta muistaen ottaneeni kuitin ja katsottuani, että se oli tallella, päätin, ettei kannata palata niitä noutamaan, ja ajoin edelleen.

Vaikka miten pingoittaisin nyt muistiani, en voi muistaa silloista mielentilaani: mitä ajattelin, mitä tahdoin, — en tiedä. Sen muistan vain, että tunsin jotakin kauheata ja sangen tärkeää olevan lähestymässä elämääni. Aiheutuiko tämä tärkeä siitä, että näin ajattelin, vaiko siitä, että aavistin, — sitä en tiedä. Mahdollista on sekin, että sen jälkeen, mitä tapahtui, kaikki sen edelliset hetket ovat muistossani saaneet synkän sävyn. Saavuin portaiden eteen. Kello kävi yhtä. Valaistut ikkunat olivat houkutelleet muutamia ajureita portaiden luo odottamaan kyydittäviä (valo tuli meidän asunnostamme, salista ja vierashuoneesta). Rupeamatta miettimään, miksi meidän ikkunamme ovat vielä näin myöhään valaistuina, nousin yhä samassa tilassa, odottaen jotakin kauheaa, portaille ja soitin. Palvelijani, hyväsydäminen, uuttera ja hyvin tyhmä — Jegor — avasi oven. Eteiseen astuessani osui ensimäisenä silmiini vaatenaulakossa muiden vaatteiden vieressä riippuva miehen päällystakki. Sen olisi pitänyt kummastuttaa minua, mutta minä en kummastunut, sillä olin odottanut näkeväni sen siinä. 'Niinpä siis olikin', sanoin itselleni, kun kysyin Jegorilta, kuka meillä oli, ja hän mainitsi Truhatschevskin. Kysyin: 'Onko ketään muita?' Hän vastasi: 'ei ketään' suloisella äänensävyllä kuin olisi hän uskonut ilahduttavansa minua karkoittaessaan epäluuloni, että olisi ollut vielä joku muukin. 'Vai niin, vai niin', virkahdin ikäänkuin itselleni. 'Entä lapset?' — 'Terveinä ovat; Jumalan kiitos. Ovat jo hyvän aikaa olleet nukkumassa.'

En kyennyt hillitsemään leukojeni tutinaa. 'Ei siis olekaan niin kuin ajattelin: ennen luulin, että nyt on onnettomuus tapahtunut, mutta kaikki olikin hyvin, ennallaan. Nyt eivät asiat olekaan ennallaan, nyt onkin tapahtunut, mitä mielessäni kuvailin, ajattelen sen olevan vain mielikuvitusta. Se olikin siis totta'.

Olin miltei purskahtaa itkuun, mutta samassa paholainen kuiskasi korvaani: 'itke sinä vain, rupea hentomieliseksi, sill' aikaa he tyynesti eroavat, todisteita ei ole, ja sinä saat ikäsi epäillä ja kärsiä.' Heti hävisi hellämielisyyteni ja sijaan tuli kummallinen tunne — te ette usko minua — ilon tunne, tunsin iloa siitä, että nyt loppuu kärsimiseni, että nyt voin rangaista häntä, pääsen hänestä, voin antaa vihalleni vallan. Ja minä päästin vihani valloilleen — muutuin pedoksi, julmaksi ja viekkaaksi pedoksi. 'Älä mene, ei tarvitse', sanoin Jegorille, joka aikoi mennä vierashuoneeseen, 'vaan kuulehan: mene pian ja ota ajuri… tässä on kuitti, käy noutamassa tavarat. Lähde menemään!' Hän meni eteiskäytävän läpi ottamaan päällystakkinsa. Peläten hänen säikähdyttävän sisällä olijoita, seurasin häntä kamariinsa saakka ja odotin niin kauan kuin hän pukeutui. Vierashuoneesta, toisen huoneen takaa, kuului puhetta ja veitsien ja lautasien kalinaa. He olivat aterioimassa eivätkä olleet kuulleet soittoani. 'Kunpa vain eivät lähtisi nyt' ajattelin. Jegor oli saanut astrakaanikauluksisen päällystakkinsa ylleen ja lähti. Minä päästin hänet ulos ja suljin oven hänen jälkeensä. Minua kauhisti, kun huomasin jääneeni yksin, ja ajattelin, että nyt oli toimittava. Kuinka — sitä en vielä tiennyt. Tiesin vain, että kaikki oli selvää, että hänen syyllisyyttään ei enää voinut epäillä ja että kohta olisin rankaiseva häntä ja tekevä välimme selviksi.

Vielä vähän aikaa sitten olin epäröinyt ja arvellut: 'ehkä se ei sittenkään ole totta, olen ehkä erehtynyt', mutta nyt en enää epäillyt. Päätökseni oli horjumaton. Minun selkäni takana, kahden hänen kanssaan, yösydännä! Unohtaen kaiken varovaisuuden! Tahi vielä pahempaa: tahallista rohkeutta, julkeutta rikoksen teossa, jotta tämä julkeus voisi olla hänen syyttömyytensä todistuksena. Kaikki oli selvää. Ei epäilyksen sijaa. Pelkäsin vain, että he jotenkuten ennättäisivät erota, keksisivät vielä uuden petoksen ja riistäisivät minulta siten todistamisen mahdollisuuden. Ja päästäkseni pikemmin heidän kimppuunsa menin varpaillani saliin, jossa he istuivat, en vierashuoneen vaan eteiskäytävän ja lastenhuoneen kautta.

Ensimäisessä lastenhuoneessa nukkuivat pojat. Toisessa hoitajatar liikahti, näytti aikovan herätä, ja minä kuvailin mielessäni, mitä hän ajattelisi, saadessaan tietää kaiken, ja silloin tunsin yht'äkkiä sellaista sääliä itseäni kohtaan, etten voinut pidättää kyyneliäni, ja jotten olisi herättänyt lapsia, juoksin varpaisillani käytävään ja työhuoneeseeni, vaivuin sohvalle ja puhkesin nyyhkytyksiin.