Minä — kunniallinen mies, minä — vanhempieni poika, minä, joka koko elämäni olin uneksinut perhe-elämän onnesta, mies, joka en milloinkaan ollut pettänyt häntä… Ja nyt! Viiden lapsen äiti, ja syleilee soittoniekkaa, koska tällä on punaiset huulet!

'Ei, hän ei ole ihminen! Narttu hän on, saastainen narttu! Lastensa huoneen vieressä, joita hän on teeskennellyt rakastavansa koko elämänsä ajan. Ja kirjoittaa minulle sillä tavoin! Ja niin julkeasti heittäytyy syliini! Mutta mistäpä minä tiedän? Kenties on näin ollut kaiken aikaa. Kuka tiesi, vaikka hän olisi palvelijain kanssa siittänyt kaikki nämä lapset, joita minä pidän ominani.

"Huomenna olisin tullut kotiin, ja hän olisi ottanut minut vastaan somasti järjestettyine hiuksineen, kauniine vartaloineen, velttoine, siroine liikkeineen (näin selvästi edessäni hänen ihastuttavat, vihamieliset kasvonsa) — ja tämä mustasukkaisuuden peto olisi pysynyt koko elämän ajan sydämessäni ja raadellut sitä. Mitähän hoitajatar ajattelee … Jegor… Ja Lisa parka! Hän on jo huomannut jotakin. Ja tämä julkeus, tämä valhe, tämä eläimellinen aistillisuus, jonka niin hyvin tunnen!' ajattelin.

"Aioin nousta, mutta en voinut. Sydämeni sykki niin ankarasti, etten voinut pysyä jaloillani. Kuolen halvaukseen. Hän surmaa minut. Se on hänelle oikein. Mutta miksi antaa hänen surmata! Ei se olisi hänelle liian edullista, sitä mielihyvää en suo hänelle. Tässä minä istun ja he tuolla syövät ja nauravat… Niin, vaikkapa hän ei ollutkaan enää nuorimpia, ei tuo mies kuitenkaan häntä hylkinyt, olihan hän sentään kauniinpuoleinen, ja ainakin hän oli vaaraton hänen kallisarvoiselle terveydelleen, sehän oli pääasia. Ja miksi en kuristaisi häntä silloin, ajattelin, muistaen kuinka viikko takaperin ajoin hänet työhuoneestani ja särjin huonekaluja. Muistin elävästi sen tilan, jossa olin silloin; enkä ainoastaan muistanut, vaan tunsin nytkin samaa tarvetta saada lyödä, hävittää. Tahdoin toimia, ja kaikki ajatukset, paitsi niitä, jotka olivat tarpeen toimiakseni, haihtuivat mielestäni. Jouduin siihen tilaan, johon fyysillinen kiihoitus saattaa eläimen tahi ihmisen vaaran hetkellä, jolloin ihminen toimii täsmällisesti, hätäilemättä, jättämättä silti ainoatakaan hetkeä käyttämättä, pyrkien vain yhteen ainoaan, määrättyyn päämäärään.

"Ensi työkseni vedin saappaat jalastani, menin sukkasillani seinän luo, jolla sohvan yläpuolella riippui pyssyjä ja tikareita, ja otin käyrän madaskolaisen tikarin, jota ei ollut kertaakaan käytetty ja joka oli hyvin terävä. Vedin sen tupesta. Tuppi putosi sohvan taakse, ja muistan, että sanoin itsekseni: 'täytyy sitten etsiä se, muuten en voi hävitä'. Sitten riisuin päällystakin, joka oli koko ajan ollut ylläni ja menin kevyesti astuen sukkasillani ovelle".

XXVII.

"Hiivin hiljaa ovelle ja avasin sen äkkiä.

"Muistan vielä heidän ilmeensä. Muistan sen siksi, että se tuotti minulle tuskallista iloa. Se oli kauhistuksen ilme. Sitä juuri olin toivonutkin. En milloinkaan unohda sitä rajattoman kauhun ilmettä, joka ensi hetkellä tuli molempien kasvoille, kun he näkivät minut. Truhatschevski oli arvatenkin istunut pöydän ääressä, mutta nähdessään tahi kuullessaan tuloni hän ponnahti pystyyn ja jäi seisomaan selin kaappiin. Hänen kasvoillaan kuvastui ainoastaan sekoittumaton kauhistus. Vaimoni kasvoilla oli niinikään kauhun ilme, mutta sen ohessa jotakin muutakin. Jos se olisi ollut yksin, ei kenties olisi tapahtunutkaan sitä, mikä tapahtui; mutta hänen piirteensä ilmaisivat, — siltä ainakin minusta näytti ensi silmänräpäyksessä, — senlisäksi suuttumusta, tyytymättömyyttä siitä, että hänen lemmenleikkiään ja onnen hetkeään tuon toisen kanssa häirittiin. Hän ei nähtävästi kaivannut mitään muuta kuin saada nyt olla häiritsemättä onnellinen. Nämä ilmeet pysyivät kummankin kasvoilla vain silmänräpäyksen ajan. Truhatschevskilla se vaihtui toiseen, joka näytti kysyvän: voiko tässä valehdella, vai eikö? Jos voi, niin nyt on alotettava; ellei, niin seuraa tästä jotakin muuta. Mutta mitä? Hän katsahti kysyvästi vaimooni. Vaimonikin suuttumuksen ja harmin ilme vaihtui toiseen: minusta näytti, hänen katsahtaessaan Truhatschevskiin, että hän huolehti vain tästä.

"Jäin hetkiseksi seisomaan ovelle, pidellen tikaria selkäni takana.

"Samassa hetkessä Truhatschevski hymyili ja alkoi naurettavan välinpitämättömällä äänensävyllä: