"Hoitajatar oli kuullut melua ja seisoi ovella. Minä seisoin yhä odottaen enkä uskonut. Mutta silloin tulvahti verivirta kureliivin alta. Vasta silloin käsitin, ettei tekoni ollut korjattavissa, ja päätin samalla, ettei sitä saanutkaan korjata, että juuri tätä tahdoinkin ja että juuri näin oli täytynyt tapahtua. Odotin, kunnes hän kaatui, ja hoitajatar syöksyi huudahtaen hänen luokseen, ja silloin vasta viskasin tikarin kädestäni ja poistuin huoneesta.
"'Täytyy tyyntyä, täytyy tietää, mitä teen', sanoin itsekseni, katsomatta häneen ja hoitajattareen, joka huusi palvelustyttöä. Menin eteiskäytävän poikki, ja lähetettyäni palvelustytön heidän luokseen menin omaan huoneeseeni. Mitä nyt on tehtävä? kysyin itseltäni ja heti huomasin, mitä. Tultuani huoneeseen menin suoraa päätä seinälle, otin naulasta revolverin, tarkastin sen — se oli ladattu — ja panin sen pöydälle. Sitten etsin sohvan takaa tikarin tupen ja istuuduin sohvaan.
"Istuin siinä kauan. En ajatellut mitään, en muistellut mitään. Kuulin, kuinka siellä puuhattiin jotakin. Kuulin jonkun tulevan, sitten vielä jonkun. Kuulin ja näin Jegorin kantavan asemalta noutamansa korin huoneeseeni. Ikäänkuin joku olisi sitä kaivannut!
"'Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?' kysyin häneltä. 'Mene sanomaan pihamiehelle, että käyvät ilmoittamassa poliisille.' Hän meni sanaakaan sanomatta. Nousin, lukitsin oven, etsin savukkeita ja tulitikkuja ja aloin tupakoida. En ollut ennättänyt polttaa ensimäistä savuketta loppuun, ennenkuin uni voitti minut ja minä nukahdin. Nukuin varmaan pari tuntia. Uneksin, että olimme ystäviä keskenämme, olimme riitaantuneet ja sopisimme, että jokin seikka hiukan esti sovintoamme, mutta kuitenkin olimme ystävät. Heräsin siihen, että ovelle kolkutettiin. 'Poliisi', ajattelin. 'Minähän olen tehnyt murhan. Tai ehkä se onkin hän, eikä mitään olekaan tapahtunut.' Muistin kureliivin vastustelun ja tikarin painumisen ruumiiseen, ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. 'Se on tapahtunut, on tapahtunut! Ja nyt on minun vuoroni'. Ajattelin niin ja kuitenkin tiesin, etten surmaisi itseäni. Nousin kuitenkin ja otin revolverin käteeni. Mutta ihmeellistä! Tätä ennen olin monta kertaa ollut tekemäisilläni itsemurhan, ja viimeksi junassa oli se tuntunut helpoltakin, helpolta siksi, että silloin ajattelin, kuinka se koskisi häneen. Nyt en sitä voinut tehdä, en voinut edes ajatella sitä. Miksi sen tekisin? kysyin itseltäni, enkä saanut vastausta. Ovelle taas kolkutettiin. 'Katson ensin, kuka siellä on. Kyllä sittenkin vielä ennätän.' Panin revolverin pöydälle ja peitin sen sanomalehdellä. Menin ovelle ja työnsin salvan syrjään. Siellä oli vaimoni sisar, hyväsydäminen, yksinkertainen leski.
"'Vasja! Mitä tämä tietää?' huudahti hän, ja aina herkkä kyyneltulva valahti hänen silmistään.
"'Mitä tahdot?' kysyin töykeästi. En tiennyt miksi olin hänelle töykeä, mutta en keksinyt muutakaan sävyä.
"'Vasja, hän kuolee! Ivan Saharitsh sanoi niin'.
"Ivan Saharitsh oli lääkäri, hänen lääkärinsä ja neuvonantajansa.
"'Onko hän täällä?' kysyin, ja suuttumukseni leimahti taas ilmiliekkiin. 'No, entä sitten?'
"'Vasja, mene hänen luokseen. Voi, kuinka hirveätä tämä on!' vaikeroi hän.