"'Hänen luokseenko?' kysyin itseltäni. Ja heti vastasin, että minun oli mentävä. Että niin varmaankin on tapana, että kun mies, kuten minä nyt, on murhannut vaimonsa, on ehdottomasti mentävä hänen luokseen. 'Jos niin on tapa, täytynee mennä. Jos tarvitaan, niin ennätän myöhemminkin'. Ajattelin aikomustani ampua itseni ja seurasin kälyäni. 'Nyt tulee korulauseita, virnistyksiä, mutta minäpä en antaudu.'
"'Odotahan', sanoin kälylleni. 'On hassua mennä sukkasillaan; otan edes tohvelit jalkaani.'"
XXVIII.
"Ihmeellistä! Nyt taas, kun tulin työhuoneestani ja kuljin tutuissa suojissa, heräsi sydämessäni toivo, ettei mitään ollut tapahtunut, mutta tuntiessani jodoformin ja karboolin iljettävän hajun, säpsähdin. Kyllä, kaikki on tapahtunut. Mennessäni pitkin käytävää lastenkamarin ohi, näin Lisan. Hän katsoi minuun säikähtynein katsein. Minusta näytti, että kaikki viisi lasta olivat siellä ja kaikki katsoivat minuun. Menin ovelle, palvelijatar avasi sen minulle ja poistui. Ensimäisenä osui silmiini vaimoni vaaleanharmaa puku, joka oli pantu tuolille ja joka oli musta verestä. Kahdenmaattavassa vuoteessamme, minun vuoteessani — sille pääsi mukavammin — makasi vaimoni, polvet koukussa. Hänen päänsä alla oli vain yksi, matala pielus, ja hänen aamunuttunsa oli auki. Haavalle oli asetettu jotakin. Huoneessa oli raskas jodoformin haju. Ennen muuta ja enimmin minua hätkähdyttivät hänen turvonneet kasvonsa, nenänsä ja silmien alla olevat mustelmat. Ne olivat syntyneet kyynärpääni survaisusta, kun hän koetti pidätellä minua. Kauneudesta ei ollut merkkiäkään, minä olin näkevinäni hänessä vain jotakin inhottavaa. Olin pysähtynyt kynnykselle. 'Mene hänen luokseen', kehoitti käly. 'Ehkä hän katuu', ajattelin. 'Voinko antaa anteeksi? Hänhän kuolee, kyllä voin', ajattelin jalomielisesti. Menin hänen luokseen aivan vuoteen viereen. Hän kohotti vaivaloisesti katseensa minuun — hänen toinen silmänsä oli sinelmillä — ja sanoi takerrellen:
"'Olet saavuttanut tarkoituksesi, olet murhannut minut…' Ja hänen kasvoistaan kuvastui fyysillisten tuskien ja lähenevän kuoleman tietoisuuden lävitse yhä sama tuttu eläimellinen viha. 'Lapsia … en kuitenkaan … anna sinulle… Hän (sisar) ottaa ne…'
"Siitä, mikä minusta oli tärkeintä — syyllisyydestään, uskottomuudestaan hän nähtävästi piti tarpeettomana puhua.
"'Riemuitse nyt siitä, mitä olet saanut aikaan,' sanoi hän, katsahtaen ovelle, ja puhkesi nyyhkytyksiin. Ovella seisoi kälyni lasten kanssa. 'Katso, mitä olet tehnyt.'
"Katsahdin lapsiin, hänen sinelmille lyötyihin kasvoihinsa, ja ensi kerran unohdin itseni, oikeuteni, ylpeyteni, ensi kerran näin hänessä ihmisen. Ja niin mitättömältä minusta näytti kaikki se, mikä oli minua loukannut, koko mustasukkaisuuteni, ja niin suurelta se, mitä olin tehnyt, että olisin tahtonut langeta hänen eteensä, painaa kasvoni hänen käsiinsä ja pyytää anteeksi — mutta en rohjennut.
"Hän oli vaiti, silmät ummessa, ei nähtävästi jaksanut puhua enempää. Sitten hänen pahoinpidellyt kasvonsa värähtivät. Hän työnsi heikosti minut luotaan.
"'Miksi näin on tapahtunut? Miksi?'