"'Anna anteeksi', sanoin.
"'Anteeksi? Turhia… Kunpa vain en kuolisi', kirkaisi hän, kohottautuen, ja hänen kuumeesta loistavat silmänsä tuijottivat minuun. 'Olet saanut, mitä olet tahtonut!… Vihaan sinua… Aih! Aah!' kirkaisi hän, nähtävästi hourien ja säikähtäen jotakin. 'Mutta kaikki, kaikki ja hänet!… Hän meni!… Meni jo!… Murhaa minut, murhaa, en pelkää sinua!…'
"Houreet eivät enää tauonneet. Hän ei enää tuntenut ketään. Samana päivänä, puolenpäivän tienoissa, hän kuoli. Minut oli sitä ennen, kello kahdeksan aamulla, viety poliisiasemalle ja sieltä vankilaan. Ja siellä, odottaessani yksitoista kuukautta oikeudenkäyntiä ja asian päättymistä, mietin elämääni ja tilaani, ja ymmärsin kaikki. Aloin ymmärtää kolmantena päivänä: kolmantena päivänä minut vietiin sinne…"
Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut pidättää nyyhkytyksiä ja vaikeni. Tyynnyttyään hiukan, hän jatkoi:
"Aloin ymmärtää vasta silloin kuin näin hänet ruumisarkussa…"
Hän alkoi taas nyyhkyttää, mutta hillitsi itsensä ja jatkoi:
"Vasta kun näin hänet jäykkänä ja kylmänä, ymmärsin, mitä olin tehnyt. Ymmärsin, että minä, minä olin hänet murhannut, muuttanut hänet, joka oli elävä, liikkuva, lämmin olento, liikkumattomaksi, vahanjäykäksi, kylmäksi, ja ettei sitä voisi milloinkaan, missään, millään korjata. Se, joka ei ole kokenut sitä, ei voi sitä ymmärtää… Ooh?" kirkaisi hän useita kertoja ja vaikeni sitten.
Istuimme kauan puhumatta mitään. Hän nyyhkytti ja vapisi, istuessaan edessäni. Hänen kasvonsa näyttivät pitenevän, kapenevan, ja suu näytti ulottuvan koko niiden leveydelle.
"Niin", virkkoi hän äkkiä. "Jos olisin tiennyt, mitä nyt tiedän olisivat asiat toisin. En olisi nainut häntä millään ehdolla … en olisi koskaan mennyt naimisiin".
Taas istuimme ääneti hyvän aikaa.