"Suokaa anteeksi…" Hän kääntyi poispäin ja asettui makaamaan penkille, vetäen huopapeitteen ylitseen. Sillä asemalla, jolla minun oli poistuttava — kello oli silloin kahdeksan aamulla — menin hänen luokseen sanoakseni hyvästi. Hän joko nukkui tahi oli nukkuvinaan, mutta hän ei liikahtanutkaan. Kosketin häntä kädelläni. Hän työnsi peitteen syrjään, hän ei ollut nukkunut.
"Hyvästi", sanoin minä ojentaen käteni. Hän antoi kätensä ja hymähti, mutta niin surullisesti, että minua itketti.
"No niin, suokaa anteeksi", toisti hän samat sanat, joilla oli päättänyt kertomuksensa.