Kauppapalvelija katsahti asianajajaan, naiseen ja minuun, silminnähtävästi pidätellen hymyilyään ja valmiina sekä nauramaan kauppiaan sanoille että hyväksymään ne, sen mukaan, kuinka niihin suhtauduttaisiin.
"Mikä pelko?" kysäisi nainen.
"Tämä: vaimo peljätköön miestään! Kas sellainen pelko."
"Ohoh, ukko kulta, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi nainen jo hiukan närkästyneenä.
"Ei, rouva, se aika ei voi mennä. Sellainen kuin oli Eeva, vaimo, miehen kylkiluusta luotu, sellaisena hän pysyykin aikojen loppuun saakka", sanoi ukko, tehostaen sanojaan niin ankaralla ja voitollisella päännyökkäyksellä, että kauppapalvelija heti vakuuttautui siitä, että voitto oli kauppiaalla, ja rähähti äänekkääseen nauruun.
"Niin te miehet päättelette", vastasi nainen myöntymättä ja katsahtaen meihin, "itse suotte itsellenne vapauden, ja naisen tahdotte pitää naiskammioon suljettuna. Itsellenne te, Herra nähköön, kyllä sallitte mitä hyvänsä."
"Tässä ei ole mistään sallimisesta kysymys, vaan niin on asia, että miehen toimipaikka ei ole koti, ja nainen on heikko astia", jatkoi ukko opettamistaan. Kauppiaan vaikuttava äänensävy nähtävästi voitti kuulijat, ja nainenkin tunsi olevansa masennettu, mutta ei vain vieläkään antautunut.
"Vaikkapa niin; mutta myöntänettehän, luulisin, että nainenkin on ihminen, jolla on tunteet, samoin kuin miehellä. Mitä hänen on tekeminen, ellei hän rakasta miestään?"
"Ei rakasta!" toisti kauppias tuimasti, rypistäen kulmiaan ja huuliaan. "Mitäs muuta kuin rupeaa rakastamaan!"
Tämä odottamaton vastaus huvitti erikoisesti kauppapalvelijaa, ja hän äännähti hyväksyvästi.