Niin he elelivät. Seurapiiri oli heillä mitä parhain, huomattuja henkilöitä ajeli heidän luonaan eikä nuoria herroja puuttunut heidän talostaan.

Katsannossaan tuttavapiirinsä suhteen olivat mies, vaimo ja tytär täydellisesti yksimieliset, niin että he, vaikkeivät olleetkaan siitä keskenään sopineet, aivan samalla tapaa työnsivät luotaan kaikki eri-piireihin kuuluvat ystävät ja sukulaiset, kaikellaiset likanaamat, jotka sopimattoman-imelästi tulla tuiskahtivat heidän vierashuoneeseensa, jonka seiniä koristivat jaappanilaiset maljakot. Tällaiset pyhittämättömät ystävät saatiin pian lakkaamaan juoksustaan, ja Golovinien seurapiiri pysyi kuin pysyikin puhtaana. Nuoret keikarit hakkailivat Liisa-neitiä ja yksi heistä Petrishtshev, Dmitri Ivanovitsh Petrishtshevin poika ja hänen omaisuutensa ainoa perillinen, nuori lakimies, alkoi siinä määrässä pitää tyttöä kuumana, että Ivan Iljitshinkin jo täytyi asiasta kuiskutella Praskovja Fjodorovnalle, että eikö olisi syytä toimittaa nuoret ajelemaan kahden kesken troikalla tai hommata seuranäytelmä. Niin heillä elettiin, ja kaikki meni tasaista kulkuaan, ja kaikki tuntui sangen hyvältä.

IV.

Kaikki olivat terveinä. Ei näet saattanut sanoa sairaudeksi sitä, että Ivan Iljitsh toisinaan puhui, että hänellä on kummallinen maku suussa ja jotakin pahalle-tuntuvaa vatsan vasemmalla puolella. — Mutta tapahtui, että tämä pahantuntu alkoi lisääntyä ja muuttua, jollei vielä kivuksi niin ainakin alituiseksi vaivaksi kyljessä, josta taas johtui mielialan katkeruus. Tämä mielialan katkeruus, joka kasvamistaan kasvoi, alkoi nyt turmella sitä elämän kevyttä ja sopusuhtaista hauskuutta, joka jo oli ollut vakaantumaisillaan Golovinien perheessä. Mies alkoi nyt yhä useammin riidellä vaimonsa kanssa, ja pian hävisi keveys ja hauskuus, ja vaivoin säilyi yksin säädyllisyys jäljellä; kotoiset kohtaukset rupesivat jälleen tihenemään. Ainoina lepopaikkoina olivat enää taas nuot lemmen saarelmat, mutta niitäkin oli vähän eikä niihinkään enää voinut turvautua ilman räjähdyksen vaaraa. Praskovja Fjodorovna ei nyt aiheettomasti saattanut sanoa, että hänen miehellään oli synkkä luonto. Omituisella liioittelemistavallaan kertoi hän ihmisille, että tuo kauhea luonto oli kaiken ijän ollut samallainen ja että tarvitaan hänen hyvyytensä kestääkseen sellaista kaksikymmentä vuotta. Totuus oli siinä, että riidat nyt alkoivat miehen puolelta. Hänen riitaisuutensa alkoi aina juuri ennen päivällistä ja usein nimenomaan silloin, kun liemilautanen oli asetettu hänen eteensä ja hänen oli rupeaminen syömään. Milloin hän muistutti, että joku ruoka-astia on pilattu, milloin että ruoka ei ole kunnollista, milloin sitä että poika nojasi kyynäspäillään pöytään, tai että tyttären tukka oli hassusti laitettu. Ja kaikesta hän syytti Praskovja Fjodorovnaa. Alussa väitteli Praskovja Fjodorovna vastaan torjuen syytökset rumilla sanoilla, mutta kun mies pari kertaa päivällisen alussa oli tämän johdosta joutunut ihan raivoonsa, niin hän ymmärsi, että tämä oli sairaloisuutta, jonka hänen miehessään aiheutti ravinnon sisäänottaminen, ja tyynsi itsensä niin ettei enää väitellyt vastaan, vaan ainoastaan kiirehti syömistä. Tämän nöyrtymisensä luki Praskovja Fjodorovna itselleen suureksi ansioksi. Huomattuaan että hänen miehellään muka oli kauhea luonto ja että tämä muka teki hänen elämänsä onnettomaksi, alkoi hän surkutella omaa itseään. Ja kuta enemmän hän surkutteli itseään, sitä enemmän hän vihasi miestään. Hän rupesi jo toivomaan, että hän kuolisi, mutta ei sentään sydämmensä pohjasta voinut sitä tehdä, sentähden että silloin jäisi ilman palkkarahoja. Ja tämä ärsytti häntä yhä enemmän miestään vastaan. Hän piti itseään kauhean onnettomana juuri sen tautta, ettei miehen kuolemakaan voinut häntä pelastaa, ja vaikka koetti salata katkeruutensa, niin tämä peitetty harmi yhä vain kartutti hänen mielensä kiukkua.

Kerran oli heillä taas ollut tuollainen kotoinen kahakka, jossa Ivan Iljitsh oli esiintynyt kovin itsekkäänä. Kun sovinto perästäpäin seurasi ja mies selitti, että hänen mielenkatkeruutensa johtui jonkunlaisesta sairauden kiihoituksesta, niin arveli vaimo, että jos hän on kipeä, niin täytyy ruveta itseään parantamaan sekä vaati häntä menemään jonkun kuuluisan lääkärin luo.

Mies menikin. Kaikki kävi juuri niin kuin hän edeltäpäin hyvin tiesi. Hänet vastaanotettiin sillä tohtorimaisella arvokkaisuudella, jonka leima oli hänelle tuttu omasta virasta oikeuspalatsissa. Hän ymmärsi hengessään kaikki nuot rinnan-koputukset, jotka vaativat edeltäpäin määrätyitä ja nähtävästi tarpeettomia vastauksia, sekä tuon merkitsevän ryhdin, joka pakoitti alistumaan tohtorin tahdon alle, tohtorin, joka muka kaikki asiat tuntee ja ymmärtää ja osaa kenet tahansa parantaa käyttäen aina samoja temppuja. Kaikki tapahtui juuri kuin siellä oikeuslaitoksella. Saman ryhdin kuin hän siellä oli ottanut päällensä syytteenalaisten edessä, aivan saman ryhdin otti myös kuuluisa lääkäri hänen edessään. Lääkäri puhui: se ja se seikka osoittaa, että teillä on sisäelimissä sitä ja sitä; mutta jos ei tämä käy ilmi niistä tai niistä tuntomerkeistä, niin teissä täytyy otaksua olevan sitä ja sitä. Jos taas otaksutaan sitä ja sitä, niin silloin… j.m.s. Ivan Iljitshille oli tärkeä ainoastaan yksi kysymys: onko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tästä asiaankuulumattomasta kysymyksestä ei tohtori ollut tietääkseenkään. Tohtorin näkökannalta oli moinen kysymys joutava ja arvoton, asiaan kuului vain otaksumien punnitseminen — oliko tässä kysymyksessä munuaistauti, vai kroonillinen katarri, vai umpisuolentulehdusko. Ei siis ollut kysymystä Ivan Iljitshin elämästä, oli vain kiista munuaisista ja umpisuolesta. Ja tämän kiistan ratkaisi tohtori Ivan Iljitshin silmien edessä loistavalla tavalla umpisuolen eduksi, tehden kuitenkin sen verukkeen, että virtsan tutkiminen voipi antaa uusia todisteita ja että silloin on asia lopullisesti selviävä. Kaikki tämä oli tismalleen-täsmälleen samaa, mitä Ivan Iljitsh itse tuhansia kertoja oli tehnyt syytteenalaistensa suhteen yhtä loistavalla tempulla. Ja yhtä loistavasti teki tohtori loppulausuntonsa, juhlallisesti, vieläpä iloisesti katsahtaen silmälasiensa ylitse potilaaseen. Lääkärin lausunnosta teki Ivan Iljitsh sen johtopäätöksen että asiat ovat — huonosti, vaan että hänelle, tohtorille, ja kentiesi kaikille muillekkin se on yhdentekevää. Ja tämä huomio hätkäytti häntä sairaloisesti, herättäen hänessä suurta sääliä omaa itseään kohtaan sekä katkeraa vihaa tohtoria kohtaan, joka oli välinpitämätön niin tärkeästä kysymyksestä.

Mutta hän ei huolinut väittää mitään vastaan, vaan nousi ylös, pani rahat pöytään ja sanoi huoahtaen: — me sairaat taidamme useinkin tehdä teille sopimattomia kysymyksiä? Minä haluaisin tietää, onko tauti, niinsanoakseni, vaarallinen vai ei?…

Tohtori katsahti häneen ankarasti yhdellä silmällä läpi silmälasien ikäänkuin haluten sanoa: "Syytetty, jollette te pysy teille määrättyjen kysymysten rajojen sisässä, niin olen pakoitettu ryhtymään toimenpiteisiin teidän poistamiseksenne istuntosalista."

— Minä mainitsin teille jo sen, mitä pidin tarpeellisena ja mukavana, — lausui lääkäri. — Lopun on näyttävä virtsan tutkimus.

Ja tohtori kumarsi hyvästiksi.