Ivan Iljitsh astui hitaasti ulos talosta, istuutui alakuloisena rekeen ja käski ajaa kotiinsa. Koko matkan hän lakkaamatta muisteli kaikkea, mitä tohtori oli puhunut, koettaen kääntää noita sotkuisia, epäselviä, oppineita sanoja yksinkertaiseen kieleen sekä lukea niistä vastauksen kysymykseensä: ovatko asiani jo aivan huonosti vai eikö vielä ole mitään hätää? Ja hänestä näytti, että lääkärin koko puheen sisällys oli se, että hänen laitansa on aivan huonosti. Ajaessaan pitkin katuja, tuntui kaikki Ivan Iljitshistä surulliselta. Ajurit, talot, kadulla kulkevat ihmiset, kauppapuodit — kaikissa niissä tuntui nyt olevan surun leima. Ja tuo mykkä, kalvava kipu, joka ei silmänräpäykseksikään hellittänyt, tuntui nyt, lääkärin sekavia puheita muistellessa saavan toisellaisen, paljoa vakavamman merkityksen. Oudoin, raskain tuntein kuunteli nyt Ivan Iljitsh sen jäydäntää sisässään.
Päästyään kotiinsa, alkoi hän kertoa vaimolleen, mitä oli saanut tilastaan tietää. Vaimo kuunteli, mutta kesken kertomusta astui tytär hattupäässä huoneeseen lähteäkseen äitinsä kera ulos kaupungille. Hän istahti väkinäisesti kuuntelemaan tätä surkeutta, vaan ei malttanut kauvaa, eikä äitikään jaksanut kuulla loppuun asti.
— No, sepä nyt lysti, että siellä kävit, — sanoi vaimo, — katsohan nyt, että rupeat nauttimaan säännöllisesti lääkkeitä. Anna tänne resepti, niin lähetän Gerasimin apteekkiin.
Ja rouva läksi pukeutumaan.
Mies pidätti hengitystään niin kauvan kuin vaimo oli huoneessa, ja huoahti raskaasti vasta sitten, kun tämä oli poistunut. — No, mitäpäs siitä, — arveli hän, — ehkäpä ei tosiaankaan vielä ole kerrassa mitään hätää.
Hän alkoi tämän jälkeen nauttia lääkkeitä ja noudattaa tohtorin määräyksiä, jotka vielä muuttuisivat tuon virtsan tutkimuksen johdosta. Mutta nytpä sattuikin niin, että tässä tutkimuksessa sekä siinä, jonka oli seuraaminen sen jälkeen, tapahtui joku sekaannus. Itse tohtori oli vaikeasti tavattavissa, ja sentähden kävi niin, ettei tullut tehdyksi aivan siten kuin tämä oli tarkoittanut. Vai oliko vika siinä, että potilas ehkä oli unohtanut jotakin sanomatta, tai valehdellut, tai salannut jotakin lääkäriltään? Ivan Iljitsh alkoi kuitenkin täsmällisesti noudattaa määräyksiä, ja tämä noudattaminen toi hänelle ensiaikoina lohdutusta.
Lääkärissä-käyntinsä jälkeen oli Ivan Iljitshin päätoimena tarkasti täyttää tohtorin määräykset terveydenhoitoon ja rohtojen nauttimiseen nähden sekä kuunnella omaa sisäistä kipuaan, oman elimistönsä kaikkia toimintoja. Ivan Iljitshin pääharrastuksina olivat nyt ihmisten terveys ja ihmisten taudit. Kun hänen läsnäollessaan satuttiin puhumaan sairaista, kuolleista, parantuneista ja varsinkin sellaisesta sairaudesta, joka oli hänen tautinsa kaltaista, niin hän kuunteli tarkasti, vaikka koettikin salata mielenliikutustaan, tiedusteli kaikellaista asiaankuuluvaa sekä vertaili omaan sairauteensa.
Kipu ei helpoittanut, mutta Ivan Iljitsh pakoitti itsensä ajattelemaan, että hänen laitansa on nyt parempi. Hän saattoikin pettää itsensä niin kauvan kuin ei mikään hänen mieltään ärsyttänyt. Mutta heti kun sattui ikävyyksiä vaimon kanssa, vastoinkäynti virassa, pahoja kortteja ruuvipelissä, niin hän heti tunsi sairautensa koko voiman: ennen oli hän tällaiset vastoinkäymiset kestänyt toivossa että saa pahat parannetuksi taistelemalla ja että vihdoin voittaa menestyksen kruunun. Mutta nyt häntä jokainen vastoinkäynti viilsi sydämmeen ja saattoi epätoivoon. Ja hän sanoi itselleen: "siinä sen nyt näkee, heti kun rupesin paranemaan ja rohdot jo alkoivat vaikuttaa, silloin tämä kirottu onnettomuus tekee kaikki tyhjäksi…" Ja hän suuttui sattuneeseen onnettomuuteen tai ihmisiin, jotka tuottivat hänelle ikävyyksiä ja koettivat häntä tappaa, ja hän tunsi että tämä oma suuttumus se hänet juuri tappaa, mutta hän ei voinut sitä hillitä. Olisi luullut, että hänen itsensäkin olisi pitänyt tajuta, että moinen kiukustuminen olosuhteisiin ja ihmisiin pahentaa hänen sairauttaan etteikä sentähden saa kääntää huomiota ikäviin sattumiin, mutta hän harkitsi aivan päinvastoin ja väitti tarvitsevansa rauhaa, piti silmällä kaikkea, mikä suinkin tätä rauhaa rikkoi ja äkämystyi joutavimmastakin häiriöstä. Hänen tilaansa pahensi myös se, että hän lueskeli lääketieteellisiä kirjoja ja neuvotteli tohtorein kanssa. Tilan huonontuminen tapahtui niin tasaisesti, että hän saattoi helposti pettyä verratessaan yhtä päivää toiseen, sillä erotusta ei paljon ollut. Mutta kun hän neuvotteli lääkärien kanssa, silloin hänestä näytti, että tila käy huonompaan päin, vieläpä kovaa vauhtia. Ja, tästä huolimatta, hän alinomaa neuvotteli tohtorein kanssa.
Samassa kuussa kääntyi hän toisenkin kuuluisan lääkärin puoleen. Se toinen kuuluisa lääkäri sanoi hänelle melkein samaa kuin ensimmäinenkin, asettaen vain kysymyksensä hiukan eri muotoon. Neuvottelu tämän kuuluisuuden kanssa vain lisäsi Ivan Iljitshin epäilyksen ja kauhun kaksinkertaiseksi. Hänen hyvän tuttavansa hyvä tuttava — eräs sangen kelvollinen lääkäri — hän taas määritteli taudin ihan eri-tavalla, ja siitä huolimatta, että lupasi terveeksitulemista, sekoitti kysymyksineen ja otaksumilleen yhä hullummin Ivan Iljitshin mielen, saattaen mies-paran yhä enemmän epäilyksen valtaan. Eräs homeopaatikko määritteli taudin vielä eri-tavalla antaen omia lääkkeitään, ja Ivan Iljitsh nautti niitäkin viikon ajan, tosin salaa kaikilta. Mutta kun hän ei viikon päästä tuntenut mitään helpoitusta, kadotti hän luottamuksensa sekä entisiin keinoihin että tähän ja vaipui yhä suurempaan alakuloisuuteen. Kerran eräs tuttu rouvashenkilö kertoi hänelle ihmeparantumisesta pyhäinkuvien avulla. Ivan Iljitsh eksyi hörökorvin kuuntelemaan tätäkin lörpötystä ja uskoi kuin uskoikin tapahtuman todenperäisyyden. Kerrottu tapaus säikäytti häntä. "Olenko minä todella niin henkisesti heikontunut?" ajatteli hän. "Joutavia! Kaikki on roskaa, ei saa antautua luulottelun valtaan, vaan täytyy ankarasti pysyä kiinni sen lääkärin parannuskeinoissa, minkä kerran on valinnut. Ja niin minä teen, se olkoon nyt päätetty. Pois tuhmat ajatukset, sillä kesään asti aijon minä täsmällisesti seurata ennen annettuja ohjeita. Sittenpähän nähdään — ja nyt olkoon loppu näille horjuvaisuuksille!…" Helppo oli näin ajatella, mutta mahdoton panna täytäntöön. Kipu kalvoi yhä kyljessä ikäänkuin voimistuen ja muuttuen yhä pysyväisemmäksi, maku suussa tuli yhä kummallisemmaksi, niin että hänestä tuntui kuin suusta lemuaisi inhoittava löyhkä, ja ruokahalu ja ruumiinvoimat heikontuivat heikontumistaan. Mahdoton oli enää pettyä itsensä suhteen: jotakin hirmuista, uutta ja merkitsevää, millaista ei milloinkaan ennen ollut ollut Ivan Iljitshin elämässä, oli nyt hänessä tekeillä. Ja hän yksin tiesi tästä, ei kukaan ympärillä olevista sitä ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, sillä he ajattelivat että kaikki mailmassa käy tavalliseen tapaan. Tämä se kaikista enin kiusasikin Ivan Iljitshiä. Kotiväki, varsinkin vaimo ja tytär, jotka nykyään olivat vieraissa-ajelujensa pahimmassa kuumeessa, ei mitään ymmärtänyt, vaan, kuten hän huomasi, he harmittelivat sitä, ettei hän ollut yhtä iloinen eikä kyläilyhaluinen kuin he itse, ikäänkuin hän olisi ollut siihen syypää. Vaikka he koetavatkin tätä salata, niin hän kuitenkin näki, että hän oli heille esteenä, mutta että hänen puolisonsa asettui määrättyyn suhteeseen hänen sairauteensa ja pysyi siinä riippumatta siitä, mitä toinen puhui tai teki. Tämä suhde oli seuraava: "Te tiedätte", — puheli rouva tuttavilleen, — "että Ivan Iljitsh ei voi, kuten muut kunnon ihmiset, ankarasti noudattaa annettuja lääkitysohjeita. Hän saattaa tänäpäivänä nauttia rohtoja ja syödä, mitä on käsketty, sekä mennä ajoissa makuulle, mutta huomenna yhtäkkiä, kun häntä tutkin, unohtaa hän ottamasta tippojaan, syödä popsii samminlihaa, jota hänelle ei ole määrätty, vieläpä istahtaa korttia lyömään kello 1:een saakka yöllä."
— No milloinkas tässä sitten saisi! — sanoo Ivan Iljitsh harmistuneena, — jos nyt kerran sen teinkin Pjotr Ivanovitshin luona.