— Entäpäs eilen Shebekin kanssa?
— Samapa tuo, en olisi kuitenkaan saanut tuskilta nukutuksi.
— No olipa nyt miten oli, mutta tuolla tavalla et sinä koskaan pääse parantumaan, ja meitä vain kiusaat.
Praskovja Fjodorovnan ulkonainen suhde miehensä sairauteen oli sellainen, että hän piti Ivan Iljitshiä itseään syypäänä tautiinsa, joka hänestä oli vain uusi kiusanteko vaimoa kohtaan. Mies kyllä tunsi, ettei hänen vaimonsa syytöksillään mitään pahaa tarkoittanut, mutta hänen ei silti ollut helpompi.
Virastossaan oli Ivan Iljitsh myös huomaavinaan tuon saman kummallisen suhteen itseään kohtaan: milloin hänestä näytti että häneen tirkistellään kuin mieheen, joka pian aikoo jättää paikkansa tyhjäksi, milloin taas hänen toverinsa alkoivat yhtäkkiä laskea ystävällistä pilaa hänen luulevaisuudestaan, ikäänkuin tuo kauhea ja kamala, ennenkuulematon ilmiö, mikä hänessä oli tekeillä, ja joka lakkaamatta imi häntä hillitsemättä vieden häntä jonnekkin, olisi ollut mitä hauskin ja sopivin pilanesine. Häntä ärsytti varsinkin Shvarz, joka leikillisyyksineen, elämänhaluineen ja seuravaatimuksineen muistutti häntä itseään kymmenen vuotta takaperin.
Saattoi toisinaan saapua ystäviä lyömään korttia hänen luokseen. Kortit jaettiin, uudet kortit sekoitettiin, ruudut erotettiin läjiinsä, niitä oli 7. Pelaaja sanoi: ilman valttia — ja kannatti 2:ta ruutua. Vieläkö enempää tarvittiin? Tämä oli hauskaa, pulskaa, kerrassaan loistavaa peliä! Vaan silloin Ivan Iljitsh yhtäkkiä tuntee tuon kalvavan kivun kyljessään, tuon tympeän maun suussaan ja hänestä näyttää siinä olevan jotakin raakaa, että hän sellaisessa tilassa voipi riemuita korttipelistä.
Hän tuijottaa Mihail Mihailovitshiin, pelitoveriinsa, kuinka tämä, käsi täynnä voimaa, lyödä läiskäyttelee pöytään ja kohteliaan-alentuvaisesti pidättyy tempaamasta kaatoja, siirtäen ne Ivan Iljitshiä kohti, rasittamatta kuitenkaan itseään tai kurottamatta kättään kovin kauvas. "Mahtaneeko hän luulla minua niin heikoksi, etten jaksa kurottaa kättäni", ajattelee Iljitsh unohtaen valtit ja lyö liikakerran valttia omillaan sekä häviää pelinsä kolmella harhalyönnillä, ja mikä kaikista kauheinta, huomaa, kuinka Mihail Mihailovitsh kärsii, vaikka tappio hänestä on yhdentekevä. Ja se on kauheata ajatella, miksi hänestä nyt tuntuu yhdentekevältä.
Kaikki näkevät, että hänen on raskasta olla, ja sanovat hänelle: "me voimme keskeyttää, jos olette väsynyt. Olkaa hyvä ja levähtäkää". Levähtääkkö? Ei, eihän hän ole vähääkään väsynyt, he pelatkoot robberttinsa loppuun. Kaikki ovat synkät ja vaiteliaat. Ivan Iljitsh tuntee itse saattaneensa heidät synkälle mielelle, vaan ei voi sitä korjata. He saavat illallisensa ja lähtevät kukin kotiinsa. Ja Ivan Iljitsh jääpi yksikseen kotiinsa, sielussaan tajuten, että hänen elämänsä on myrkytetty ja että hän myrkyttää elämän muiltakin, ja ettei tämä saasta häviä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle koko hänen olemukseensa.
Ja tämä tunto mielessä sekä lisäksi tuntien ruumiillista kipua ynnä sielun kauhua, täytyy hänen mennä vuoteeseen ja usein tuskien tautta valvoa suurin osa yötä. Ja aamuksi täytyy jälleen nousta jalkeille, pukeutua, ajaa oikeuteen, puhua, kirjoittaa, tai jos ei sinnekkään lähteä, niin olla kotona nuot kaksikymmentäneljä vuorokauden tuntia, joista jokainen on hänelle kidutus. Ja näin täytyi elää turmionsa partaalla ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tai häntä säälinyt.