Niin kului pari kuukautta. Uuden vuoden edellä saapui kaupunkiin Ivan Iljitshin lanko ja majoittui heidän luokseen. Praskovja Fjodorovna sattui olemaan ostoksilla kaupungilla ja Ivan Iljitsh oli virastossaan. Kun tämä sitten tuli kotiin ja astui huoneeseensa, tapasi hän siellä lankonsa, tuollaisen terveen sangviinikon, parhaillaan purkamassa kapsäkkiään. Ivan Iljitshin askeleet kuullessaan nosti hän päätään ja katsoi häneen silmänräpäyksen ääntä päästämättä. Tämä katse selvitti Ivan Iljitshille kaiken. Lanko aukaisi suunsa huudahtaakseen "ah", mutta sai pidätetyksi. Tämä liike vahvisti todeksi kaiken.
— Mitä, olenko muuttunut?
— Ky-kyllä… muutospa näkyy olevan. Ja vaikka Ivan Iljitsh tämän jälkeen kuinka tahansa koetti houkutella lankoansa puhumaan muuttuneesta ulkomuodostaan, niin tämä oli tiukasti vaiti. Koteutui Praskovja Fjodorovna, ja lankomies meni hänen luokseen. Ivan Iljitsh väänsi huoneensa oven lukkoon ja alkoi katsella itseään kuvastimeen — ensin suoraan, sitten sivultapäin. Otti oman ja vaimonsa yhteisen kuvan ja vertasi kuvaa siihen, minkä näki peilissä. Muutos oli tavaton. Sitten hän paljasti käsivartensa kyynärpäihin asti, tarkasteli, laski hihat alas, istahti turkkilaissohvaan ja muuttui yötä synkemmäksi. "Ei tarvitse, ei tarvitse!" mutisi hän itsekseen, hypähti ylös, harppasi pöydän luo, lämäytti auki asiakirjat, koetti niitä lukea, mutta ei voinut. Sitten hän riuhtasi oven auki ja astui saliin. Vierashuoneen ovi oli suljettu. Hän hiipi sen luo varpaisillaan ja alkoi kuunnella.
— Ei, sinä liioittelet, — puhui Praskovja Fjodorovna.
— En liioittele! Sinä et sitä näe — hän on kuin kuollut ihminen, katsohan vain silmiä. Ei niissä ole valoa. Vaan mikä häntä vaivaa?
— Sitä ei kukaan tiedä. Nikolajev (se oli eräs toinen lääkäri) mainitsi tosin jotakin, mutta minä en tiedä. Leshtshetitskij (se oli tuo kuuluisa tohtori) sanoi päinvastoin…
Ivan Iljitsh läksi pois, meni huoneeseensa, heittäytyi pitkäkseen ja alkoi ajatella: "munuaistauti, munuaistauti". Hän muisti kaiken, mitä lääkärit hänelle olivat selittäneet, kuinka munaskuu ensin oli myrkyttynyt ja kuinka se siellä liikuskelee. Ja pinnistämällä mielikuvitustaan koetti hän tajuta tätä munaskuuta ja luoda siitä itselleen selvän käsityksen. Hänestä tuntui, ettei siihen paljoa tarvinnut. "Ei, kyllä minä vielä käväisen Pjotr Ivanovitshin puheilla." (Tämä oli se ystävä, jonka ystävä oli tohtori.) Hän soitti sähkökelloa, käski valjastaa hevosen ja hankkiutui lähtemään.
— Mihin nyt, Jean? — kysyi vaimo omituisen surumielisin ja harvinaisen suopein kasvonilmein.
Tuo epätavallisen-suopea ilme kiukustutti miestä. Hän katsahti synkästi puolisoonsa.
— Minun täytyy käväistä Pjotr Ivanovitshin tykönä.