"Niin, minä olen heille vaivaksi", — ajatteli hän. — "He surkuttelevat minua, mutta heille tulee parempi, kun minä kuolen." Hän tahtoi sanoa tämän heille, mutta ei jaksanut saada lausetta suustaan. "Mutta mitäpä auttaa puhuminen, tässä tarvitaan tekoja", ajatteli hän. Hän viittasi vaimolleen katseellaan poikaan ja sanoi:
— Vie hänet pois… minun käy sääliksi… Sinua myös… —
Hän tahtoi vielä sanoa "anna anteeksi", mutta tulikin sanoneeksi "anna mennä", ja jaksamatta enää oikaista virhettä, heilautti vain kättään, tietäen että hänet kyllä ymmärtää se, joka tahtoo.
Ja yhtäkkiä hänelle kävi selväksi, että se, mikä häntä oli painanut eikä ollut pois lähtenyt, että se kaikki nyt lähtee pois yhdellä kertaa — kahdelta haaralta, kymmeneltä haaralta, kaikilta haaroilta. Sääli heitä, omaisia, — täytyy tehdä niin ettei heihin koskisi kipeästi. Vapauttaa heidät — ja itsekkin vapautua kärsimyksistä. "Kuinka suloinen ja yksinkertainen asia!" — ajatteli hän. — "Mutta kipu?" kysyi hän itseltään. "Mihinkäs se on joutunut? — Hohoi, missäs olet kipu?"
Hän alkoi kuunnella. "Kas siellä se on. No, mitäpäs hänestä — jäytäköön vain!"
"Mutta kuolema? Missä se on?"
Hän etsi entistä, tuota ainaista kuolemankauhuaan eikä sitä löytänyt. Missä se on? millainen on kuolema? — ei ollutkaan mitään kauhua enää, sentähden ettei ollut kuolemaakaan.
Kuoleman asemesta oli valkeus.
— Sepä ihmeellistä! — sopersi hän äkisti ääneensä. — Mikä riemu minun rinnassani!
Kaikki tämä tapahtui hänelle yhdessä silmänräpäyksessä, eikä tämän silmänräpäyksen merkitys enää muuksi muuttunut. Läsnäolevien silmissä tosin kesti hänen kuolemankamppailunsa vielä kaksi tuntia. Jotakin korahteli hänen rinnassaan, ja tuo lamautunut ruumis vavahteli vielä. Sitten harveni korahtelu ja kuorsaus harvenemistaan.