Rouvan puku ja vartalo, kasvojen ilme ja äänensävy — kaikki puhuivat hänelle samaa: "ei tuo ole sitä. Kaikki se, millä olet elänyt ja millä yhä elät, on valhe, on petos, joka pimittää sinulta elämän ja kuoleman." Ja heti kun hän ajatteli, syttyi hänen vihansa, ja vihan mukana tulivat julmat ruumiilliset tuskat, ja tuskien mukana lähestyvän turmion tunto. Jotakin uutta tuntui tapahtuvan hänen sisäelimissään: siellä alkoi vääntää ja ampua ja salvata hengitystä.
Hänen kasvojensa ilme, kun hän lausui sanat "niin kyllä", oli kamala. Sen sanottuaan, ja katsoen vaimoansa suoraan silmiin, pyörähti hän, heikkouteensa nähden harvinaisella äkkipikaisuudella, vatsalleen ja ärjäsi:
— Menkää pois, menkää pois, jättäkää minut rauhaan!
XII.
Tästä hetkestä alkoi tuo kolme päivää yhteenperään kestävä huuto, joka oli niin kamala että sitä oli mahdotonta kahden ovenkaan taa olla kuulematta ilman kauhua. Sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli vaimolleen antanut myöntävän vastauksen, oli hän näet ymmärtänyt, että hän on kadotettu, ettei palausta ole, että loppu on tullut, loppu kerrassaan, mutta että epäily jääpi ainiaaksi ratkaisematta.
— Oo! oo! oo! — huusi hän eri äänilajeissa. Kerran alettuaan sitä ääntiötä huutaa, huusi hän sitä koko ajan.
Kokonaista kolme päivää, joiden kuluessa hän ei tiennyt mitään ajan menosta, huppelehti hän siinä mustassa säkissä, jonka pohjaan näkymätön ylivoima häntä painoi. Hän riuhtelehti kuni riuhtelehtii teloittajan kourissa kuolemaan-tuomittu, tietäen ettei voi pelastautua, ja hän tunsi, kuinka hän joka-hetki, huolimatta kaikista ponnistuksistaan, syöksyi syöksymistään likemmäksi sitä, mikä häntä kauhistutti. Hän tunsi kidutuksensa aiheutuvan sekä siitä, että hänen on syöksyminen sisään tähän mustaan reikään, että vielä enemmän siitä, ettei hän mahdu siitä lävitse. Lävitse mahtumasta taas estää häntä se itsetunto, että hänen elämänsä on ollut hyvä. Juuri tämä elämänsä hyväksyminen se häntä jarrutti pääsemästä eteenpäin ja vaivasi häntä kaikista enin.
Yhtäkkiä sysäsi joku voima häntä rintaan ja kylkeen niin-että hengitys vielä pahemmin salpautui, ja hän syöksyi alas kuiluun, ja — siellä kuilun pohjalla hänelle valkeni jotakin. Hänessä tapahtui se, mikä hänessä ennen oli tapahtunut rautatievaunussa, kun luulee kulkevansa eteenpäin, vaan tunteekin ikäänkuin rientävänsä takaisinpäin, ja sitten yhtäkkiä huomaa todellisen suunnan. "Niin, ei mikään ole ollut sitä", sanoi hän itsekseen. — "Mutta ei se mitään haittaa. Vielä, vielä voipi tehdä sitä. Mitä se on tuo: sitä?" kysyi hän itseltään ja vaikeni äkkiä.
Tämä tapahtui kolmannen päivän lopussa, kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Samaan aikaan hiipi kimnasistipoikanen isänsä huoneeseen ja meni hänen vuoteensa ääreen. Kuoleva huusi huutamistaan epätoivoisesti huitoen käsillään. Hänen kätensä sattui pojan päähän. Poika tarttui siihen kiinni, likisti huuliaan vasten ja purskahti itkemään.
Juuri samalla hetkellä syöksyi Ivan Iljitsh tuohon kuiluun, huomasi valon, ja hänelle selkeni, ettei hänen elämänsä ollut ollutkaan se, kuin olisi pitänyt, mutta että sen vielä saattoi korjata. Hän kysyi itseltään: mikä se on tuo "se"? — ja vaikeni, kuulostellen vastausta. Silloin tunsi hän jonkun suutelevan kättään ja, kun hän silmänsä avasi, näki poikansa seisovan vieressään. Hänen kävi poikaa sääli. Vaimonsa lähestyi häntä. Kuoleva loi silmänsä myös häneen. Vaimo katsoi häntä suu-auki ja pyyhkimättömin kyynelin nenällä ja poskella, kasvoilla epätoivon ilme. Kuoleva tunsi sääliä myös häntä kohtaan.