— Jean kulta, tee se minun tähteni, kuuletko, minun tähteni. Se ei voi vahingoittaa, vaan auttaa usein… Eihän se mitään haittaa. Useinhan terveetkin…
Ivan Iljitsh avasi silmänsä suuriksi:
— Mitä? Herranehtoollistako? Mistä syystä? — Ei tarvitse! Tai… no niin…
Rouva tillahti itkemään.
— Suostuthan, hyvä ystävä? Minä kutsun sen meidän papin, hän on niin lempeä.
— Hyvä, hyvä, olkoon menneeksi, — sopersi sairas.
Kun pappi oli käynyt ja ripittänyt hänet, niin hän pehmeni ja tunsi ikäänkuin helpoitusta epäilyksistänsä ja sen johdosta kärsimyksistäänkin, ja toivo täytti hänen sielunsa hetkeksi. Hän alkoi taas ajatella umpisuolta ja sen mahdollista parantamista. Kyynelet-silmissä nautti hän ehtoollisensa.
Kun hänet ehtoollisen jälkeen pantiin lepäämään, tuli hänen vähän-aikaa kevyt olla, ja hän tunsi jälleen elämänhalua. Hän rupesi miettimään leikkausta, jota hänelle oli esitetty. "Elää, elää minä tahdon!" puheli hän itsekseen. Vaimonsa tuli häntä onnittelemaan lausuen tavanmukaiset sanat sekä lisäsi:
— Etkös tunnekkin itsesi nyt terveemmäksi?
Ja katsomatta häneen, mutisi potilas: "niin kyllä".