— Tiedättehän ettette voi vähääkään auttaa, siis jättäkää minut rauhaan!
— Voimme me helpoittaa kärsimyksiä, — arveli tohtori.
— Ette toki sitäkään voi, — antakaa minun olla.
Tohtori poistui vierashuoneeseen ja ilmoitti Praskovja Fjodorovnalle, että siellä ovat asiat sangen huonosti ja että ainoa keino on — ooppium, lieventämään kärsimyksiä, jotka mahtavat olla kauheat.
Tohtori puhui hänen ruumiillisten kärsimystensä kauheudesta, ja totta se olikin, mutta kauheammat hänen ruumiillisia kärsimyksiään olivat hänen siveelliset kärsimyksensä, sillä siinä oli hänen suurin kidutuksensa.
Hänen siveelliset tuskansa aiheutuivat siitä, että edellisenä yönä, kun hän sattui katsahtamaan Gerasimin unisiin, hyvänsuopeisiin, jykeviin kasvoihin, hänen päähänsä äkisti oli iskenyt ajatus: "mitäs, jos tosiaankin koko minun elämäni, minun itsetietoinen elämäni — ei olekkaan ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt?"
Hänelle oli iskenyt päähän, että se, mikä hänestä ennen oli näyttänyt kerrassaan mahdottomalta, nimittäin se, ettei hän olisikaan elänyt elämäänsä niin kuin olisi pitänyt, että se saattoi olla totta. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että nuot hänen tuskin huomattavat taisteluyrityksensä sitä vastaan, mitä korkeammassa asemassa olevat ihmiset pitivät hyvänä, nuot hänen viattomat kapinayrityksensä, jotka hän aina heti oli karistanut niskoiltaan, että juuri ne saattoivatkin olla oikeutettuja, ja että kaikki muu saattoi olla väärin. Myös hänen leipätoimensa, hänen elämänjärjestelmänsä, hänen perhe-olonsa, kaikki nuot kulttuuriharrastukset ja virkaintoilut, kaikki se saattoi olla väärää. Kaikkea tätä oli hän koettanut itsensä edessä puolustaa, vaan nyt yhtäkkiä oli hän tuntenut, kuinka hataraa ja heikkoa se oli tuo, mitä hän oli puolustanut. Ei siinä ollut mitään puolustettavaa!
"Mutta jos se on näin, — sanoi hän itsekseen, — ja minä poistun elämästä siinä tiedossa, että olen turmellut kaiken, mikä minulle oli annettu, eikä tätä enää voi korjata, niin — mitäs silloin?" Hän kääntyi seljälleen ja alkoi aivan uudella tavalla läpitarkastella koko elämäänsä. Ja kun hän sitten aamun tullen näki lakeijan ja senjälkeen vaimonsa, sitten tyttärensä, sitten lääkärinsä, niin jokainen heidän liikkeensä, jokainen heidän sanansa vahvisti hänelle oikeaksi sen totuuden, joka oli avautunut hänelle yöllä. Sillä hän näki heissä oman itsensä, kaiken tuon, jolla hän oli elänyt, ja näki selvästi ettei mikään ollutkaan mitään arvokasta, vaan kaikki oli kauhean suuri petos, joka oli pimittänyt sekä elämän että kuoleman. Tämä tietoon-heräämys lisäsi hänen ruumilliset kärsimyksensä kymmenkertaisiksi. Hän ähkyi ja heittelehtihen vuoteellansa ja repi vaatteita ympäriltään. Ne tuntuivat häntä puristavan niin-että hän niihin läkähtyy. Ja sentähden vihasi hän heitä.
Hänelle annettiin vahva annos ooppiumia, josta hän vaipui horroksiin, mutta päivällisen aikaan alkoivat tuskat jälleen. Hän ajoi kaikki pois luotaan ja heittelehtihen puoleen ja toiseen.
Vaimo tuli hänen luokseen ja sanoi: