Yksinäisyytensä viime-aikoina, jolloin hän makasi kasvot sohvanselustaan päin käännettyinä, hämärästi tajuten ympärillään suurkaupungin kuhinan ja lukuisten tuttavainsa ja omaistensa olemassaolon, — tuon yksinäisyyden, jota suurempaa ei voinut missään olla, ei meren pohjalla eikä maan päällä, sellaisen hirveän yksinäisyytensä viime-aikoina eli Ivan Iljitsh ainoastaan menneisyytensä muistoilla. Kuva kuvan perästä tästä menneisyydestä nousi nyt hänen eteensä. Ne alkoivat aina likeisimmästä ja loppuivat kaukaisimpaan ajanhetkeen, lapsuudenaikaan, johon ne pysähtyivät. Jos Ivan Iljitsh sattui ajattelemaan esimerkiksi luumukeittoa, jota hänelle nykyään tarjottiin syötäväksi, niin muisti hän samalla lapsuutensa-aikuisia tuoreita, rypistyneitä, ranskalaisia luumuja ja niiden erikoista makua ja mehevyyttä niitä imeskeltäessä luuhun asti, ja tämän makumuiston rinnalla kohosi koko sarja muita senaikuisia muistoja: hänen hoitajattarensa, hänen veljensä, hänen leikkikalunsa… "Mitäs niistä… se käy liian kipeää", mutisi hän itsekseen ja siirtyi jälleen ajattelemaan nykyisyyttä, jossa häntä ensimmäisenä kohtasi nappi sohvanselustassa ja safiaanin poimut. "Safiaani on kallista, mutta löyhää; siitä oli heillä ollut riitaa vaimon kanssa. Mutta toisellainen se safiaani oli, ja toisellainen se riita silloin, kun me kerran revimme isä-ukon salkun ja saimme kuka-käskiä, mutta mamma — toi prenikoita". Ja taas pysähtyi kuva lapsuudenaikaan ja taas koski se kipeää Ivan Iljitshiin, ja hän koetti karkoittaa kuvat luotaan ja ajatella muita asioita.
Ja samalla hänen sielussaan taas näiden muistojen rinnalla nousivat toiset kuvasarjat, jotka kertoivat hänen tautinsa kehityskulkua. Kuta kauvemmas taaksepäin hän muisteli, sitä enemmän näki hän elämää sielläkin. Enemmän elämän hyvää ja enemmän itse elämää. Mutta molemmat kuvasarjat sulivat yhteen. Ja hän ajatteli: "niinkuin kidutukset pahenevat pahenemistaan, niin myös koko elämäkin on muuttunut muuttumistaan pahempaan päin." Ainoastaan yksi oli ollut valoisa pilkku siellä takanapäin elämän aamussa, mutta sitten oli se pikaisesti pimenemistään pimennyt. "Takaisinpäin suhteellisesti etäisyyksien neliöihin", ajatteli Ivan Iljitsh. Ja hänen mieleensä johtui luonnontieteellinen esimerkki kivestä, joka lentää alaspäin avaruudessa kasvavalla nopeudella. Elämä, tuo sarja paisuvia kärsimyksiä, syöksyy syöksymistään kohti loppua hirveimpään kärsimykseensä. "Toisin sanoen: se olen minä, joka näin lennän alaspäin kohti kuolemaa…"
Hän vavahti, liikahti ja tahtoi vastustaa, mutta hän tiesi jo, että oli mahdotonta vastustaa, ja loi jälleen nuot katsomisesta väsyneet silmänsä — joita hänen oli vaikea saada irti siitä, mikä hänen edessään häämötti — sohvanselustaan, ja odotti, odotti tuota hirmuista putoamista, tuota särkymyksensä iskua. "Sitä on mahdoton vastustaa", jupisi hän itsekseen. "Mutta jospa edes käsittäisi, miksi se on välttämätön? Vaan sekin on mahdotonta. Sen voisi ehkä kuitenkin selittää, jos voitaisiin sanoa, etten minä ole elänyt niin, kuten pitää. Mutta sitähän nyt tietysti on mahdoton tunnustaa", arvosteli hän itsekseen muistaen elämänsä kaikkea laillisuutta, säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä. "Eihän sellaista voi edes otaksuakkaan minunlaisestani miehestä!" hymähti hän itsekseen huulillaan, ikäänkuin joku olisi voinut nähdä tämän hänen hymynsä ja tulla petetyksi sen kautta. "Ei ole kuin olekkaan selitystä! Mistä siis kärsimys ja kuolema?"
XI.
Niin kului kaksi viikkoa. Näinä kahtena viikkona tapahtui Ivan Iljitshin ja hänen vaimonsa toivoma tapaus. Petrishtshev kosi näet julkisesti tyttöä. Se tapahtui eräänä iltana. Toisena päivänä astui Praskovja Fjodorovna miehensä huoneeseen aikomuksessa saada hänelle jotenkin ilmaistuksi Fjodor Dmitrievitshin kosinta, mutta samana yönä oli potilaalle sattunut uusi käänne pahempaan päin. Praskovja Fjodorovna tapasi miehensä samalla sohvalla kuin ennenkin, mutta eri-asennossa. Hän makasi nimittäin seljällään, voivotellen, ja katsoa tuijotti jäykästi suoraan eteensä.
Rouva alkoi puhua lääkkeistä. Potilas siirsi katseensa häneen. Vaimo ei saanut loppuunsanotuksi sitä, mitä oli aikonut, sillä sellainen viha, juuri häntä kohtaan, ilmeni tässä katseessa.
— Anna Kristuksen-nimessä minun kuolla rauhassa! — lausui sairas.
Rouva yritti lähteä pois, mutta samalla astui tytärkin sisään ja meni tervehtimään isäänsä. Tämä katsahti tyttäreensä samalla tavalla kuin tuonoin vaimoonsa ja vastasi hänen terveyskysymyksissä kuivasti, että hän pian vapauttaa heidät kaikki itsestänsä. Molemmat naiset vaikenivat, istuivat vielä kotvan ja läksivät pois.
— Mekös tässä olemme syypäät? — virkkoi Liisa äidilleen. — Aivan kuin me sen olisimme tehneet! Minun käy sääli pappaa, mutta tarvitseekos meitäkään kiusata?
Tohtori saapui tavalliseen aikaan. Ivan Iljitsh vastaili hänelle lyhyesti "on" ja "ei" päästämättä hänestä vihaista katsettaan sekä sanoi lopuksi: