Naimisiinmeno… niin yhtäkkiä myös pettymys… ja vaimon suusta tuntuva haju, ja aistillisuus, ja teeskentely! Ja sitten tuo koneellisen-kuollut virka ja rahahuolet, ja niin vuosi, ja niin kaksi, ja niin kymmenen, ja niin kaksikymmentä — yhtä-menoa ja yhtä yksitoikkoisesti! Aivan kuin olisi hän kulkenut koko ajan alas mäkeä, kuvitellen kulkevansa ylös vuorelle. Niinpä se oli ollutkin. Yleiseltä kannalta katsoen oli hän kulkenut ylös vuorta, mutta samalla tasalla hänen allaan oli elämäkin paennut… Ja siinä nyt tulokset — kuole pois!
Mutta mitä se sitten on? Ja miksi se niin on? Mahdotonta, aivan mahdotonta, että niin mieletön, niin mitätön olisi elämä! Ja jos se kuitenkin olisi niin mitätön ja mieletön, niin miksikä täytyy kuolla ja kuolla kärsien? Jotakin tässä on hullusti.
Kentiesi minä en ole elänyt niinkuin pitää? juolahti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta kuinka en olisi elänyt oikein, kun kerran olen tehnyt kaikki, kuten vaaditaan? puheli hän itselleen, karkoittaen heti-paikalla luotaan tuon elämän ja kuoleman koko arvoituksen ainoan ratkaisun, pitäen sitä peräti mahdottomana seikkana.
Mitäs sinä nyt tahdot? Elääkkö? Ja millä tavalla? Silläkö tavalla kuin elät virastossasi, kun oikeudenpalvelija julistaa: "korkea oikeus tulee!"… Oikeus! oikeus! toisteli hän itsekseen. Kas tässä se korkea oikeus. Mutta enhän minä ole syyllinen! kirkasi hän kiukuissaan. Mistä syystä minut tuomitaan?…Ja hän lakkasi itkemästä ja, kääntäen kasvonsa seinään päin, rupesi miettimään sitä yhtä ja samaa asiaa että: minkätähden ja mistä syystä koko tämä kauheus on tullut?
Mutta kuinka paljon tahansa hän miettikin, vastausta vain ei hän löytänyt. Ja kun hänen mieleensä juolahti, mikä usein ennenkin oli hänen mieleensä juolahtanut, nimittäin se ajatus, että kaikki muka johtui siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, niin hän heti sai sen oudon ajatuksen karkoitetuksi muistamalla, kuinka säännöllistä elämää hän aina oli viettänyt.
X.
Kului vielä kaksi viikkoa. Ivan Iljitsh ei enää noussut sohvaltaan, jossa hän nyt mieluummin lepäsi kuin vuoteessa. Ja, maaten melkein koko ajan kasvot seinään päin käännettyinä, koki hän yhä samoja selittämättömiä kärsimyksiä, miettien yhä samaa ratkaisematonta ajatustaan. "Mitä tämä on? Onko todella totta, että se on kuolema?" Ja sisällinen ääni vastasi: "kyllä se on totta". "Mistä syystä nämät vaivat?" Ja ääni vastasi: "ilman vain, ei mistään syystä". Sen pitempiä sisällisiä tutkisteluita ei hänellä ollut.
Sairautensa alusta asti, siitä saakka kun Ivan Iljitsh ensi kerran ajoi lääkäriin, oli hänen elämänsä jakautunut kahteen vastakkaiseen suuntaan, jotka vuorotellen vaihtelivat: milloin hän epätoivoisena odotti tuota käsittämätöntä ja kauheaa kuolemaa, milloin hän täynnänsä toivoa ja harrastusta teki huomioita oman ruumiinsa toiminnasta, milloin väikkyi hänen silmäinsä edessä pelkkä munaskuu tai umpisuoli, joka oli ajaksi kieltäytynyt täyttämästä velvollisuuksiaan, milloin aukeni hänen allaan tuntemattoman kuoleman hirveä kuilu, josta ei voinut mitenkään pelastua.
Nämät kaksi mielialaa olivat heti taudin alusta asti sekaantuneet toinen-toiseensa, mutta kuta pitemmälle tauti kehittyi, sitä arveluttavammiksi ja hurjemmiksi muuttuivat mielihoureet munaskuusta, ja sitä tosioloisemmaksi kävi lähestyvän kuoleman tunto.
Kannattipa nyt muistella sitä, mikä hän oli ollut kolme kuukautta takaperin, ja sitä, mikä hän oli nyt — muistella, kuinka hän aste-asteelta oli kulkenut myötämäkeen, jotta kaikki toivon mahdollisuus sitä mukaa murtuisi.