Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan hän itki sitä, ettei vastausta ole eikä koskaan tule. Kipu nousi jälleen, mutta hän ei hievahtanutkaan eikä huutanut hoitajaansa. Hän jupisi itsekseen: "lyö vielä, lyö vain! Mutta mistä syystä minua lyöt? Mitä minä Sinulle olen tehnyt, mitä?"
Sitten hän asettui, herkesi ei ainoastaan itkemästä, vaan myös hengittämästä, ja jännitti huomionsa kokonaan yhteen kohti: aivan kuin olisi hän kuunnellut ääntä, joka ei puhunut äänteiden avulla, vaan sielun ääntä, ajatusten kulkua, mikä hänen hengessään nousi.
— Mitä sinä tahdot? — oli ensimmäinen selvä, sanoilla ilmaistava käsite, minkä hän kuuli. — Mitä tahdot? Mitä tahdot sinä? — toisti hän itselleen. — Mitäkö? — Sitä ettei tarvitseisi kärsiä. Sitä että saisi elää! — kuului vastaus.
Ja hän antautui jälleen niin jännitetyn sisällisen huomionteon valtaan, ettei edes kivun tunto saanut häntä siitä irtihoukutelluksi.
— Elää? Kuinka elää? — kysyi sielun ääni.
— Niin, elää sillä tavalla kuin minä ennen elin, — hauskasti ja hyvästi.
— Kuinkas hauskasti ja hyvästi sinä sitten ennen elit? — kysyi ääni.
Ja hän alkoi mielikuvituksessaan valikoida parhaita hetkiä tuosta hauskasta elämästä. Mutta, kummallinen asia, nämät parhaimmat hauskan elämän hetket eivät nyt lainkaan näyttäneet siltä, miltä ne olivat näyttäneet silloin. Ei yksikään niistä ollut entisensä veroinen — paitsi ensimmäisiä lapsuuden muistelmia. Siellä lapsuudessa oli näkyvissä jotakin todella saloista, jolla olisi voinut elää, jos se aika olisi voinut palata. Mutta sitä ihmistä, joka tätä suloista oli kokenut, ei enää ollut, se oli vain kuin muisto jostakin toisesta.
Heti kun alkoi se, minkä tuloksena oli nykyinen hän, Ivan Iljitsh, niin kaikki silloiset riemut sulivat nyt tyhjiin hänen silmissään ja muuttuivat joksikin mitättömäksi ja usein iljettäväksi.
Ja kuta kauvemmaksi lapsuudesta, kuta likemmäksi nykyisyyttä hän oli tullut, sitä mitättömämmiksi ja arveluttavammiksi olivat elämän ilohetket käyneet. Niin oli ollut jo kouluajoista alkaen. Tosinhan siellä oli ollut jonkunverran vilpitöntä hyvääkin, oli ollut hilpeyttä, ystävyyttä ja toiveita. Mutta ylemmillä luokilla oli jo ollut harvemmin näitä hyviä hetkiä. Sitten, ensimmäisenä palveluskautena kuvernöörinkansliassa, oli jälleen ilmaantunut noita hyviä hetkiä, ne olivat noita lemmenmuisteloita. Senjälkeen oli kaikki taas hämmentynyt, ja hyvää oli jäänyt jäljelle yhä niukemmin. Siitä eteenpäin oli hyviä hetkiä ollut tarjona vieläkin vähemmin kuin ennen, ja kuta kauvemmas hän oli päässyt, sitä köyhemmäksi oli hänen sisäinen elämänsä muuttunut.