— Kärsitkö sinä kovin?
— Samapa se.
— Ota ooppiumia.
Potilas suostui ja joi. Vaimo poistui. Noin kello 3:een saakka oli Ivan Iljitsh kiduttavassa horrostilassa. Hänestä tuntui että häntä koetetaan kipuineen pistää johonkin ahtaaseen, syvään, mustaan säkkiin ja pujotetaan yhä syvemmälle, mutta ei saada pohjaan asti työnnetyksi. Ja tämä kauhea toimitus tuottaa hänelle kärsimystä. Hän pelkää eikä tahdo vajota sinne, hän taistelee vastaan ja koettaa pelastua. Ja kas: yhtäkkiä ikäänkuin revähtää hän rikki ja syöksyy alas ja — herää.
Sama Gerasim istuu yhä hänen vuoteensa jalkopäässä, torkkuen kaikessa rauhassa ja kärsivällisyydessä, ja potilaan laihtuneet jalat, sukkiin pistettyinä, lepäävät kohotettuina hänen hartioillaan; sama kynttilä varjostimineen tuikuttaa hänen vieressään, ja sama katkeamaton kipu kolottaa hänen ruumiissaan.
— Mene pois, Gerasim, — sopertaa sairas.
— Eikö mitä, kyllä minä tässä istun.
— Ei tarvitse, mene pois.
Hän antoi jalkansa liuskahtaa alas hartioilta, paneutui kyljelleen nojautuen kyynäspäätänsä vasten ja tunsi viiltävää sääliä omaa itseänsä kohtaan. Hän odotti vain sitä, että Gerasim poistuisi viereiseen huoneeseen heittääkseen hänet rauhaan, mutta ei jaksanut itseänsä kauvemmin pidättää, vaan raukesi itkemään kuin lapsi. Hän itki omaa avuttomuuttaan, omaa kauheata yksinäisyyttään, itki ihmisten julmuutta, Jumalan julmuutta ja Jumalan näkymättömyyttä.
"Minkätähden Sinä kaiken tämän olet tehnyt? Minkätähden olet minut tänne tuonut? Mistä syystä, mistä syystä niin kauheasti minua kidutat?"