Mutta mikä häpeä kohtasi minua, kun heti ajokoirien jälessä, jotka vonkuen syöksyivät aukeamalle, ilmestyi pensaikon takaa myöskin Turkka! Hän oli nähnyt minun virheeni (nimittäin sen, etten ollut voinut hillitä itseäni), ja halveksivasti katsahtaen minuun hän sanoi: "voi teitä sentään, herra!" Mutta sitä ääntä, jolla tuo oli sanottu, sitäpä olisi pitänyt kuulla! Minun olisi ollut helpompi, jos hän olisi ripustanut minut niinkuin jäniksen omaan satulaansa.
Pitkän aikaa minä seisoin epätoivoisena samalla paikalla kutsumatta koiraa ja reiteeni lyöden toistin toistamistani:
— Voi, voi, minkä nyt tein!
Kuulin kuinka ajokoirain haukunta eteni, kuinka metsikön toisella puolella halloota huudettiin, kuinka jänis ammuttiin ja kuinka Turkka puhalsi suureen metsästystorveensa koiria kootakseen, — mutta minä vaan en liikkunut paikaltani…
VIII
LEIKIT.
Metsästys päättyi. Nuoren koivikon pimentoon oli levitetty matto ja siinä istui piirissä koko seurue. Tarjoilija Gavrilo puuhasi ruuan laitossa. Hän oli tallannut maahan mehevän ruohon ympärillään, pyyhki kiireesti lautasia ja haki esille rasioista lehtiin käärittyjä luumuja ja persikkoja. Koivujen viheriäisten lehväin välitse paistoi aurinko ja heitti maton kuvioihin samoin kuin minun jaloilleni ja vieläpä Gavrilon hiestyneelle kaljulle pyöreitä vavahtelevia valopilkkuja. Vähänen tuuli lehahdellen lehvissä, tukassani ja kuumentuneilla kasvoillani virvotti minua suuresti.
Kun olimme saaneet jäätelöä ja hedelmiä, ei ollut enää mitään tekemistä maton ääressä, ja huolimatta auringon paahteesta me nousimme ja läksimme leikkimään.
— Mitäs leikitään? sanoi Ljubotshka siristellen silmiään auringon säteiltä ja hypähdellen ruohikossa. — Leikitäänkö Robinsonia.
— Ei… se on ikävää, sanoi Volodja laiskasti heittäytyen ruohikolle, oljenkorsi hampaissa: — aina vaan sitä iankaikkista Robinsonia! Jos välttämättömästi pitää leikkiä, niin ruvetaan sitte vaikka huvimajaa rakentamaan.