Ulkomuodoltaan hän oli suuri ja komea, käynti oli merkillinen askelten lyhyyden vuoksi, toinen olkapää toisinaan vähän nytkähteli, pienet silmät aina hymyilivät, nenä oli suuri kotkan nenä, huulet epäsäännölliset ja menivät yhteen jollakin lailla taitamattomasti, vaikka kyllä miellyttävästi, ääntämistavassa oli jokin puute — vähäinen sammallus, pää oli melkein kokonaan kalju; semmoinen oli isäni ulkonäkö mikäli häntä muistan, — ulkonäkö, jolla hän osasi tehdä itsensä kuuluisaksi ja miellyttää kaikkia, poikkeuksetta kaikkia, olivatpa ne mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, mutta erittäinkin niitä, joita hän tahtoi miellyttää.

Hän osasi aina päästä päällepäin, kenen kanssa ikinä tuli tekemisiin. Kuulumatta koskaan kaikkein ylhäisimmän maailman piiriin hän kuitenkin aina seurusteli sellaisten ihmisten kanssa ja osasi pysyä niiden kunnioittamana. Hän tunsi sen ylpeyden ja itseluottamuksen äärimmäisen määrän, joka muita loukkaamatta kohotti häntä maailman silmissä. Hän oli originelli, ei kuitenkaan aina, vaan käytti sitä keinona, jolla muutamissa tapauksissa korvasi mitä puuttui ylhäisyydestä ja rikkaudesta. Ei ikinä mikään voinut herättää hänessä ihastuksen tunnetta: tulipa hän mihin loistavaan asemaan tahansa, hän tuntui olevan kuin syntynyt siihen. Hän osasi niin mainiosti peittää muilta ja karkoittaa itsestään tuota jokaiselle tunnettua, pikku harmeilla ja katkeruuksilla täytettyä puolta elämästä, että häntä siinä kohden todella piti kadehtia. Hän oli kaikkien mukavuus- ja nautintoseikkain tuntija, ja osasi sitä kaikkea käyttää hyväkseen. Loistavat suhteet olivat hänen keppihevosensa. Niihin hän oli päässyt osaksi äitini miehenä, osaksi nuoruutensa toverien avulla, joita hän sydämmessään panetteli, kun olivat ylentyneet kauas hänen edellensä ja hän ikiajoikseen jäänyt virasta eronneeksi kaartinluutnantiksi. Kuten kaikki entiset upseerit, ei hänkään siviilinä osannut pukeutua muodin mukaan, mutta pukeutui sensijaan omaperäisesti ja ylellisen komeasti. Hänen pukunsa oli aina hyvin leveä ja kevyt, mainiot alusvaatteet, suuret ulospäinkäännetyt mansetit ja kaulukset… muuten hänen suureen kasvuunsa, voimakkaaseen ruumiinrakennukseensa, kaljuun päähänsä ja rauhallisiin, itsetietoisiin liikkeihinsä sopi kaikki, mitä hän puki yllensä. Hän oli tuntehikas, jopa helposti kyyneltyikin. Usein, ääneen luettaessa, kun hän ennätti nousupaikkaan, alkoi ääni vavista, silmät kyyneltyivät, ja hän sai harmistuneena jättää lukemisen. Hän rakasti musiikkia, lauloi säestäen itseänsä pianolla ystävänsä A:n romansseja, mustalaislauluja ja joitakuita oopperan motiiveja; mutta opittua musiikkia ei rakastanut ja viis välittäen yleisestä mielipiteestä avonaisesti tunnusti, että Beethovenin sonatit nukuttivat ja ikävystyttivät häntä, ja ettei hän tiedä mitään parempaa kuin joitakin laulajatar Semjonovan ja mustalaistyttö Tanjushan laulamia varieteelauluja. Hänen luonteensa oli niitä luonteita, joille hyvänteon suorittamista varten yleisö on välttämätön. Ja hyvänä hän pitikin ainoastaan mitä yleisö sanoi hyväksi. Jumala ties oliko hänellä mitään siveellisiä vakaumuksia! Hänen elämänsä oli niin täynnä kaikellaista maallista puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa semmoisia vakaumuksia luoda, ja sitä paitsi hän olikin niin onnellinen elämässään, ettei katsonut semmoista edes tarpeelliseksi.

Vanhoina päivinään hänellä tosin muodostui pysyvä mielipide asioista ja muuttumattomia sääntöjä, — mutta yksinomaan käytännöllisyyden perustuksella: se menettely ja se elämäntapa, joka oli tuottanut hänelle onnea eli nautintoa oli hänestä hyvä, ja senvuoksi oli hänen mielestään kaikkien aina niin meneteltävä. Hän puhui hyvin vaikuttavasti, ja tämä hänen taipumuksensa enensi luullakseni hänen sääntöjensä notkeutta: hän osasi kertoa samasta teosta niinkuin se olisi ollut mitä viehättävin pikku kuje ja niinkuin alhaisin ilkityö.

XI

TYÖHUONEEN JA VIERASHUONEEN TOIMIA.

Jo hämärsi kun saavuimme kotiin. Äiti istui pianoa soittamaan, mutta me lapset otimme esiin paperia, kyniä, värejä ja asetuimme piirustamaan pyöreän pöydän ääreen. Minulla oli ainoastaan sinistä väriä; mutta siitä huolimatta aikomukseni oli kuvata metsästystä. Sangen elävästi siveltyäni sinisen pojan sinisen hevosen selkään ja vielä sinisiä koiria, minä vaan en varmaan tietänyt saako maalata myös sinistä jänistä, ja juoksin sentähden työhuoneeseen isän kanssa siitä neuvottelemaan. Isä luki jotain ja kysymykseeni: "löytyykö sinisiä jäniksiä?" nostamatta päätään vastasi: "löytyy, lapseni, löytyy". Palattuani pyöreän pöydän ääreen laitoin siis sinisen jäniksen, sitten katsoin tarpeelliseksi muuttaa sen pensaaksi. Mutta ei pensaskaan ollut mieleeni; minä tein siitä puun, puusta heinäsuovon, heinäsuovosta pilven ja vihdoin tahrasin paperini niin perin pohjin, että vihastuin ja revin sen palasiksi ja menin torkkumaan syvään nojatuoliin.

Äiti soitti oman opettajansa Fieldin toista konserttia. Minä torkuin, ja mielikuvituksessani heräsi jonkinlaisia keveitä valkosia, läpinäkyviä muistoja. Hän rupesi soittamaan Beethovenin pateettista sonattia, ja mieleeni juolahti jotakin surullista, raskasta ja synkkää. Äiti soitteli sangen usein näitä kahta kappaletta; sentähden niin hyvin muistan sen tunteen, jonka ne minussa herättivät. Tämä tunto oli muistojen kaltainen; mutta minkä muistojen? Näytti niinkuin olisi muistellut semmoista mikä ei ollut koskaan tapahtunut.

Minua vastapäätä oli ovi työhuoneeseen, ja minä näin kuinka sinne tuli Jaakko ynnä muutamia muita miehiä, partaniekkoja. Ovi pantiin heti heidän jälkeensä kiinni. "Nyt ne taas alkoivat toimet!" ajattelin. Minusta näytti että tärkeämpiä asioita kuin niitä, jotka toimitettiin työhuoneessa, ei maailmassa voinut olla: tätä käsitystä tuki vielä sekin seikka, että työhuoneen ovia kaikki tavallisesti lähestyivät puhuen kuiskaamalla ja käyden varpaisillaan; sieltä kuului isän äänekäs puhe ja tuntui sikarin haju, joka minua aina jostakin syystä suuresti miellytti. Torkuksissani minä hämmästyksekseni äkkiä kuulin hyvin tutun saappaiden narinan. Karl Ivanovitsh kulki varpaillaan sangen synkän ja päättäväisen näkösenä, joitakin papereita kädessä, ja koputti hiljaa työhuoneen ovelle. Hän päästettiin sisälle ja ovi sulkeutui jälleen.

"Kunhan vaan ei tapahtuisi jotakin onnettomuutta!" ajattelin minä, —
"Karl Ivanovitsh on vihoissaan: hän voi tehdä vaikka mitä"…

Minä nukahdin jälleen.