Kun sitten olimme kaikki kokoontuneet vierashuoneen pyöreän pöydän ympärille viimeisen kerran viettääksemme muutamia hetkiä yhdessä, en minä tullut lainkaan ajatelleeksi mikä surullinen tapaus oli edessäni. Päässäni liikkui mitä tyhjänpäiväisimpiä ajatuksia. Niinpä minä esimerkiksi arvottelin, mikä kyytimiehistä ajaa kuomuvaunuja mikä suuria vaunuja, — kuka matkustaa isän, kuka Karl Ivanovitshin kanssa, ja miksi minulle välttämättä tahdotaan panna villaliina kaulaan ja ylimääräinen, pumpulinen alustakki.
"Olenko niinä muka arka paleltumaan! Kunhan tämä vaan kaikki pian loppuisi, että vihdoinkin pääsisimme lähtemään!"
— Kelle käskette antamaan luettelon lasten vaatteista? kysyi äidin puoleen kääntyen Natalia Savishna, joka itkettynein silmin oli tullut sisälle, paperilappu kädessä.
— Antakaa se Nikolaille, ja poiketkaa sitten sanomaan lapsille hyvästi.
Eukko aikoi jotakin sanoa, mutta pysähtyi, peitti kasvonsa nenäliinaan ja epätoivoisesti pudottaen kätensä läksi huoneesta. Minun teki vähän kipeätä, kun näin tämän liikkeen; mutta maltiton halu päästä pian matkalle oli voimakkaampi tätä tunnetta, niin että aivan välinpitämättömänä jäin vaan kuuntelemaan isän ja äidin keskustelua. He puhuivat seikoista, jotka nähtävästi eivät lainkaan kiinnittäneet heidän kummankaan mieltä: mitä muka oli kotia varten ostettava, mitä sanottava ruhtinatar Sophielle ja Madame Julielle, oliko tie oleva hyvä.
Foka astui sisään ja aivan samalla äänellä kuin hänen oli tapana ilmoittaa "päivällinen on valmis", sanoi kynnykselle pysähtyen "hevoset ovat valmiit". Huomasin äidin vavahtavan ja kalpenevan tämän kuultuaan, aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain odottamatonta. Fokan käskettiin sulkea kaikki huoneen ovet. Minua tuo suuresti huvitti, "aivan kuin olisivat kaikki piiloutuneet joltakin".
Kun oli istuuduttu, niin Fokakin istui tuolin kulmalle; mutia tuskin hän sen oli tehnyt, kuin ovi narahti ja kaikki kääntyivät sinnepäin. Huoneeseen tuli nopeasti Natalia Savishna ja silmiänsä nostamatta laittautui oven suulle istumaan samalle tuolille kuin Fokakin. Näen kuin tänäpäivänä Fokan kaljun pään, hänen liikkumattomat ryppyisät kasvonsa, näen hyväntahtoisen olennon, jolla on pitsimyssy päässä, näen sen alta esiintyvät harmaat hiukset. Näen kuinka he vääntelevät itseänsä samalla tuolilla ja ovat molemmat yhtä hämillään.
Minä olin yhä vaan välinpitämätön ja maltiton. Ne kymmenen sekuntia, joiden aikana istuttiin suljettujen ovien takana, tuntuivat minusta kokonaiselta tunnilta. Vihdoin kaikki nousivat, tekivät ristinmerkin ja alkoivat jättää hyvästiä. Isä syleili äitiä ja suuteli häntä moneen kertaan.
— Älä nyt huoli, rakkaani! sanoi isä: — emmehän iäksi eroa.
— On niin surullista! sanoi äiti itkusta vapisevalla äänellä.