Hermostutti sekä omat ajatukseni että Karl Ivanovitsh, — yhtaikaa sekä nauratti että itketti.
— Ach, lassen Sie, Karl Ivanovitsh! huusin kyyneleet silmissä, pistäen pääni esille tyynyjen alta.
Karl Ivanovitsh hämmästyi, jätti kutkutuksen sikseen ja levottomana rupesi kyselemään, mikä minun on? olenko pahaa unta nähnyt?… Hänen miellyttävät saksalaiset kasvonsa, se osanotto, jolla häh koetti arvata kyynelteni syytä, saivat ne virtanaan vuotamaan: minua hävetti, enkä voinut ymmärtää miten hetki sitten saatoin olla rakastamatta Karl Ivanovitshiä ja inhota hänen yönuttuaan, päähinettään ja sen tupsua; nyt tuo kaikki päinvastoin tuntui sangen suloiselta, ja tupsu se juuri selvästi todistikin hänen hyvyyttänsä. Sanoin itkeväni siksi että olin muka nähnyt pahaa unta — mamma oli muka kuollut ja viety haudattavaksi. Sen kaiken minä keksin, sillä en lainkaan muistanut mitä unia olin yöllä nähnyt; mutta kun Karl Ivanovitsh kertomuksestani liikutettuna alkoi rauhotella minua, minä aloin kuvailla todellakin nähneeni tuon hirveän unen, ja kyyneleet vuotivat jo muusta syystä.
Kun Karl Ivanovitsh jätti minut rauhaan ja minä nousin istumaan vetääkseni sukat pieniin jalkoihini, lakkasivat kyyneleet hetkeksi vuotamasta, mutta keksityn unen synkistä ajatuksista en päässyt. Huoneeseen tuli palvelijamme Nikolai — pieni, puhtonen mies, aina totinen, tarkka töissään, Karl Ivanovitshin nöyrä ja uskollinen ystävä. Hän toi meidän vaatteemme ja kenkämme: Volodjalle oikeat saappaat, mutta minulle toistaiseksi nuo iänikuiset puolikengät, joissa oli pienet rusetit. Hänen nähtensä en olisi ilennyt itkeä; sitäpaitsi aurinkokin niin ilosesti säteili ikkunassa, ja Volodja seisten kumartuneena pesuvadin ylitse matki Maria Ivanovnaa (sisaren kotiopettajaa) nauraen niin makean raikkaasti, että sai totisen Nikolainkin hymyilemään. Sillä oli pyyhinliina olalla, toisessa kädessä suipot ja toisessa vesikannu, ja hilliten vallatonta Volodjaa se puheli:
— Kas niin, Vladimir Petrovitsh, jo riittää, peskäähän nyt itsenne.
Minä reipastuin kokonaan.
— Sind sie bald fertig? kuului luokkahuoneesta Karl Ivanovitshin ääni.
Se ääni oli nyt ankara eikä siinä enää ollut sitä hyvyyden sävyä, joka oli minut saanut liikutuksesta itkemään. Siellä luokkahuoneessa hän jo oli kokonaan toinen mies, siellä hän oli päällikkö. Minä puin ja peseydyin kiireimmän kautta ja harja kädessä märkää tukkaani silittäen ilmestyin hänen eteensä.
Karl Ivanovitsh istui lasit nokalla kirjaa lukien tuolla ainaisella paikallaan ikkunan ja oven välillä. Oven vasemmalla puolella oli kahdet hyllyt, toinen meidän, lasten, toinen Karl Ivanovitshin, oma. Meidän hyllyllämme oli kaiken lajisia kirjoja, sekä oppikirjoja että muita, toiset niistä olivat pystyssä toiset kumollaan. Ainoastaan kaksi suurta punakantista nidosta Histoire des voyages nojasi vankasti seinään; sitten seurasi pitkiä ja paksuja ja suuria ja pieniä kirjoja, kansia ilman kirjoja ja kirjoja ilman kansia: jotka kaikki aina sikin sokin koottiin, painettiin läjään ja työnnettiin hyllylle, kun ennen väliajan alkamista tuli käsky järjestää kirjasto, kuten Karl Ivanovitsh kuuluvalla äänellä tätä hyllyä nimitti. Kirjakokoelma hänen omalla hyllyllään oli ehkä vähän pienempi, mutta ainakin yhtä monipuolinen. Muistan niistä kolme: saksalainen kirja puutarhan lannoittamisesta kaaliviljelykseen, — sitomaton, nidos seitsenvuotisen sodan historiaa — nahkakansissa, joiden yksi kulma oli kärventynyt, ja täydellinen hydrostatikin oppikurssi. Karl Ivanovitsh pani suuren osan aikaansa lukemiseen, jopa tärveli siihen silmänsäkin; mutta paitsi näitä kirjoja ja Pohjan Mehiläistä ei hän mitään lukenut.
Karl Ivanovitshin hyllyllä olevien esineiden joukosta eräs minua enin kaikista muistuttaa hänestä. Se oli kartongista leikattu ja puujalkuseen pistetty pyöreä paperi, johon oli liimattu pilakuva jostakin rouvasta ja tukanlaittajasta. Karl Ivanovitsh liimaili suurella taidolla: tämä laitos oli hänen oma keksimänsä ja sen tarkotus oli suojella hänen heikkoja silmiänsä liian kirkkaalta valolta.