Tahtomattani kuultuani näin keskustelun, jota minun ei olisi pitänyt kuulla, minä varpain ja suuressa mielenkuohussa pujahdin huoneesta.
XIX
IIVINIT.
— Volodja! Volodja! Iivinit tulevat! huusin minä nähtyäni ikkunasta kolme poikaa sinisissä majavakauluksisissa turkeissa. He tulivat kadun poikki vastapäiseltä trotuarilta meidän taloamme kohti keikarimaisen, nuoren kotiopettajansa seurassa.
Iivinit olivat meille sukua ja melkein samanikäiset; pian Moskovaan tulomme jälkeen tutustuimme heihin ja aloimme seurustella heidän kanssaan.
Toinen Iivineistä — Serjozha oli mustaverinen, kiharatukkainen poika, vankka nokka pystyssä, huulet hyvin tuoreenpunasina, ja ne harvoin kokonaan peittivät tuon vähän eteenpäin pistävän rivin valkosia hampaita; kauniit silmät olivat tumman siniset ja kasvojen ilme tavattoman reipas. Hän ei milloinkaan hymyillyt, vaan joko katsoi eteensä ihan totisena, taikka sitten nauroi kohtikulkkua sointuvalla, selvällä ja hyvin viehättävällä äänellä. Hänen omituinen kauneutensa ihastutti minua ensi hetkestä asti. Minä tunsin häneen vastustamatonta vetovoimaa. Ollakseni onnellinen en tarvinnut muuta kuin nähdä häntä; ja yhteen aikaan keskittyivät kaikki sieluni voimat tähän toivomukseen: kun kolmeen tai neljään päivään en sattunut häntä näkemään, minun alkoi tulla ikävä, ja kaihoni kasvoi toisinaan kyyneliin asti. Kaikki ajatukseni, sekä unissa että valveilla, liikkuivat hänen ympärillänsä; maata pannessani toivoin näkeväni hänestä unta; silmät ummistettuani näin hänet edessäni ja hellittelin hänen haamuansa, niinkuin parhainta onneani. En yhdellekään ihmiselle maailmassa olisi ilmaissut tätä tunnetta, niin kallis se minulle oli. Voi olla, että hän oli kyllästynyt alituiseen tuntea minun rauhattomat silmäni tähdätyiksi itseensä, tai sitten muuten vaan ei tuntenut minua kohtaan mitään kiintymystä, koskapa hän aivan huomattavasti leikki ja puhui mieluummin Volodjan kanssa kuin minun; mutta minä olin kuitenkin tyytyväinen, en mitään toivonut itselleni, en vaatinut mitään ja olin valmis kaikki hänen hyväksensä uhraamaan. Paitsi tätä suunnatonta vetovoimaa, jonka hän minussa herätti, pani hänen läsnäolonsa minussa liikkeelle vielä toisen, yhtä voimakkaan tunteen — nimittäin pelon pakottaa hänen mieltänsä, jotenkin häntä loukata, olla hänelle vastenmielinen. Ehkä siksi, että hänen kasvoissaan oli ylpeyden ilme, tai siksi, että ylenkatsoen omaa ulkomuotoani panin liian suurta arvoa toisten kauneuteen, tai parhaiten ehkä siksi, että se on rakkauden välttämätön tunnusmerkki, minä tunsin häntä kohtaan yhtä paljon pelkoa kuin rakkauttakin. Ensi kerran kun Serjozha rupesi puhuttelemaan minua, minä hämmennyin tämmöisestä odottamattomasta onnesta siihen määrään, että kalpenin, punastuin enkä voinut vastata hänelle sanaakaan. Hänellä oli paha tapa: kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän tuijotteli yhteen pisteeseen yhtämittaa räpytellen silmiään ja samalla myös nytkäytellen nenäänsä ja silmäkulmiaan. Kaikki pitivät, että tämä tapa rumensi häntä, mutta minusta se oli siihen määrään viehättävä, että ehdottomasti aloin tehdä samoin, ja jo muutaman päivän kuluttua tutustumisemme jälkeen mummo kysyi: mikä minua vaivaa, kun räpyttelen silmiä ikäänkuin huuhkain. Välillämme ei koskaan puhuttu sanaakaan rakkaudesta; mutta hän tunsi valtansa minuun ja, vaikka tosin tietämättään, käytti sitä tyrannimaisesti hyväkseen lapsellisissa keskinäisissä suhteissamme; niinkuin halusinkin ilmaista hänelle kaikki mikä oli sydämmelläni, minä pelkäsin häntä liian paljon, että olisin uskaltanut olla avomielinen; koettelin näyttää välinpitämättömältä ja nurkumatta alistuin. Joskus hänen vaikutuksensa tuntui minusta raskaalle, sietämättömälle; mutta siitä pääseminen ei ollut minun vallassani.
Surettaa muistella tätä tuoretta, ihanaa altistuvan ja rajattoman rakkauden tunnetta, joka puhkeamatta ja myötätuntoa löytämättä pääsi sittemmin kuolemaan.
Kumma on miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen näkönen, mutta siitä saakka kuin en enää ollut lapsi olisin usein tahtonut olla lapsen kaltainen. Kuinka monasti tuo halu — olla näyttämättä pieneltä — esti suhteessani Serjozhaan rakkauden tunnetta puhkeamasta, ja pani minun teeskentelemään. Tietysti en uskaltanut suudella häntä, vaikka minun joskus hyvinkin teki mieli; en uskaltanut tarttua hänen käteensä, sanoa kuinka iloinen olen hänen tulostaan enpä edes uskaltanut kutsua häntä hellittelynimellä Serjozha, vaan aina sanoin oikean nimen Sergei: semmoinen oli nyt kerran tapa välillämme. Jokainen tunteiden ilmaus oli muka lapsellisuuden todistus ja osotti että sitä oli vielä poikanulikka. Ehtimättä kokea niitä katkeria koettelemuksia, jotka vievät aikaihmisiä varovaisuuteen ja kylmyyteen toisiansa kohtaan, me luovuimme puhtaista, hellän lapsellisen ystävyyden nautinnoista yksinomaan tuosta merkillisestä halusta matkia suuria.
Minä kohtasin Iivinit jo eteisessä, tervehdin heitä ja syöksyin suin päin mummon luo ilmottamaan, että Iivinit olivat tulleet; ja odotin tietysti tämän uutisen tekevän mummon ylenmäärin onnelliseksi. Sitten, irrottamatta katsettani Serjozhasta, kuljin hänen jäljessään vierashuoneeseen seuraten kaikkia hänen vähimpiäkin liikkeitään. Sinä hetkenä, jolloin mummo sanoi, että hän oli hyvin kasvanut ja iski häneen terävät katseensa, minä tunsin samallaista pelkoa ja toivoa kuin tuntee taiteilija, joka kunnioittamaltaan arvostelijalta odottaa teoksensa tuomiota.
Iivinien nuori kotiopettaja, Herr Frost, tuli mummon luvalla kanssamme puutarhaan, istuutui viheliäiselle penkille, pani taiteellisella aistikkuudella jalkansa ristiin ja pronssinuppuisen keppinsä näiden väliin sekä sytytti sikarinsa semmoisen ihmisen tavalla, joka on kaikkiin omiin temppuihinsa ylen tyytyväinen.