TULEE VIERAITA.
Talossa oli jotain erityistä puuhaa ruuanlaitossa, valaistus oli tavallista kirkkaampi ja se teki minulle kaikki kauan sitten tutut vierashuoneen ja salin esineet jollakin tavalla uusiksi ja juhlallisen muotoisiksi. Kun sitten vielä ruhtinatar Ivan Ivanovitsh oli lähettänyt meille oman soittokuntansa, saattoi jo varmasti päättää, että illaksi oli meille kokoontuva suuri joukko vieraita.
Ohi ajavien vaunujen melua kuullessani minä joka kerta kiirehdin ikkunan luo, likistin käteni kiinni ohimoihin ja lasiin ja maltittoman uteliaana katselin kadulle. Ensin ei pimeässä erottanut mitään esineitä, mutta sitten rupesi näkymään: vastapäätä — vanha tuttu pikku puoti lyhtyinensä, vinottain — suuri talo ja sen kaksi valaistua alaikkunaa keskellä katua — jokin Vanjka kuski ja pari vaunussa olijaa, tai tyhjät vaunut, jotka käyden palasivat kotiin; mutta tuossa ajoivat portaiden eteen suljetut vaunut, ja varmana siitä että siinä tuli Iivinit, jotka olivat luvanneet saapua aikaseen, minä juoksen eteiseen heitä vastaanottamaan. Mutta eipä olleetkaan. Oven aukasi ulkopuolelta livreehihainen käsi, jonka jälkeen ovesta astui sisälle kaksi naisolentoa: toinen suurikasvuinen sinisessä salopissa, sopulinnahkaisessa kauluksessa, toinen pikkunen, kokonansa viheliäiseen huiviin käärittynä, jonka alta näkyi ainoastaan pikkuiset turkkinahkakenkiin puetut jalat. Panematta minun läsnäolooni eteisessä mitään huomiota, vaikka minä olin katsonut velvollisuudekseni näiden naisten ilmestyttyä kumartaa heille, se pieni meni vaieten suuren luo ja pysähtyi sen eteen. Suuri kääri huivin auki, päästi salopin napeista, ja kun livreehen puettu lakeija oli saanut nämä vaatteet haltuunsa ja vetänyt hänen jalastaan turkkinahkakengät, tuli kääreistä esille ihana kaksitoista vuotinen tyttö lyhyessä avonaisessa musliiniihameessa, valkeissa pöksyissä ja pienen pienosissa mustissa puolikengissä. Valkean pikku kaulan ympärillä oli musta samettinauha; pikku pää oli tumman ruskeiden kiharien sisässä, jotka edestä niin mainiosti sopivat hänen kauniisiin kasvoihinsa ja takaa — alastomiin olkapäihin, etten olisi uskonut ketään, en edes itse Karl Ivanovitshia, jos hän olisi väittänyt syyksi tähän kiharuuteen sen, että tukka muka oli ollut aamusta asti käärittynä Moskovskia Vjedomostin palasiin, ja että niitä oli kuumilla rautapihdeillä poltettu. Näytti kuin hän olisi ollut syntynytkin tämmöset kutrit päässä.
Hämmästyttävää oli hänen kasvojensa piirteissä tuo mykevien, puoleksi ummistettujen silmien tavaton suuruus. Ne muodostivat omituisen, mutta miellyttävän vastakohdan hänen pikkuruikkuiselle suulleen. Huulet olivat kiinni toisissaan. Mutta silmät katsoivat niin totisesti, että yleiseen kasvojen ilmeeseen nähden ei voinut odottaa hymyilyä, joten hymyily kun se ilmestyi, oli sitä tenhoavampi.
Koettaen jäädä huomaamattomaksi minä pujahdin sisälle salin ovesta ja katsoin tarpeelliseksi alkaa kävellä edestakasin, teeskennellen olevani ajatuksissani enkä ollenkaan tietäväni vieraiden tulosta. Kun vieraat olivat päässeet puoliväliin salia, minä muka äkkiä kavahdin, tein tervehdysharppauksia ja ilmotin mummon olevan vierashuoneessa. Rouva Valahin, jonka kasvot olivat hyvin minun mieleeni, erittäinkin koska huomasin niissä yhtäläisyyttä hänen tyttärensä Sonitshkan kasvojen kanssa, nyykäytti minulle suosiollisesti päätänsä.
Mummo tuntui hyvin iloselta nähdessänsä Sonitshkan, käski hänet lähemmäksi luokseen, korjasi erään hiuskutrin, joka oli valahtanut otsalle ja tarkkaan hänen kasvoihinsa tähystellen sanoi: "quelle charmante enfant!" Sonitshka hymähti, punastui ja tuli niin viehättäväksi, että minäkin punastuin häneen katsoessani.
— Toivon ettei sinulle tule luonani ikävä, armahani, sanoi mummo, kohottaen hänen kasvojansa leuasta: — pyydän mielin määrin leikkimään ja tanssimaan. — Kas niin, nyt on meillä jo yksi daami ja kaksi kavaljeeria, lisäsi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen ja koskettaen minua kädellään.
Tämä lähestyminen oli niin minun mieleeni, että se pani minut toistamiseen punastumaan.
Huomattuani että taas alan tulla ujoksi, ja kuultuani jälleen vaunujen ajaneen portaittemme eteen, minä katsoin parhaaksi poistua. Eteisessä tapasin ruhtinatar Kornakovin poikansa ja uskomattoman monien tyttäriensä kanssa. Tyttäret olivat kaikki samaan näköön, nimittäin ruhtinattaren näköset eli siis rumat: senvuoksi ei yksikään heistä herättänyt huomiotani. Irrottaessaan saloppia ja laahustimia he yhtäkkiä kaikki puhua pajattivat piipertävillä äänillä, hääräsivät ja nauroivat jotakin, — arvattavasti omaa monilukuisuuttansa. Etienne oli noin viidentoista vuotias poika, pitkäkasvuinen, lihakas, kasvot kuihtuneet, silmät sisäänvajonneet ja niiden alapuolella tummat renkaat; kädet ja jalat olivat ikään nähden tavattoman suuret; käytös oli kömpelö, puheääni epämiellyttävä ja epätasainen, mutta tyytyväinen hän näytti itseensä olevan, oli toisin sanoen juuri sellainen, mimmoiseksi saatoin kuvailla poikaa, jota piestään vitsoilla.
Seisoimme jotenkin kauan toinen toistamme vastapäätä ja sanaakaan sanomatta visusti tarkastimme toisiamme; sitten tulimme toisiamme lähemmäksi ja taisimme aikoa tervehtiä suutelolla, mutta vielä kerran katsottuamme toisiamme silmiin, jostakin syystä luovuimme aikeestamme. Kun hänen kaikkien kuuden sisarensa hameet olivat suhahtaneet ohitsemme, kysyin minä jotain sanoakseni häneltä oliko ollut ahdasta vaunuissa.