— Malttakaahan vähäsen, Mimmi, sanoi äiti naurahtaen Maria
Ivanovnalle: — ei tässä kuule mitään.
Kun äiti hymyili, niin hänen kauniit kasvonsa tulivat vieläkin paljoa kauniimmiksi, ja ympärillä alkoi kaikki elää. Jospa elämän raskaina hetkinä vilaukseltakaan voisin nähdä tuota hymyä, silloin en tietäisi mitä suru onkaan. Semmoisessa hymyssä näyttää minusta olevan kaikki mitä sanotaan kasvojen kauneudeksi: jos hymy lisää kauneutta niin ovat kasvot kauniit; jos se ei niitä muuta, niin ovat ne tavalliset; jos se niitä rumentaa, niin ne ovat rumat.
Tervehdittyään minua äiti molemmin käsin kävi päähäni ja työnsi sen taaksepäin, sitten katsahti suoraan silmiini ja sanoi:
— Olethan itkenyt tänään?
En minä vastannut. Hän suuteli minua silmiin ja kysyi saksaksi:
— Mitä sinä itkit?
Kun hän kanssamme puhui ystävällisesti, hän aina puhui saksaa, jota taisi täydellisesti.
— Minä vaan unissani itkin, äiti, sanoin minä, muistellen keksimäni unen erikoiskohtia ja vieläkin kauhistuen niitä.
Karl Ivanovitsh vahvisti sanani, vaan ei maininnut itse unesta mitään. Puhuttuaan vielä ilmasta, johon keskusteluun Mimmikin otti osaa, äiti asetti tarjottimelle kuusi sokeripalaa muutamien uskottujen palvelijain varalle, nousi ja meni ikkunalle koruompelukehyksen ääreen.
— No nyt menkää isän luo lapset ja sanokaa hänelle, että hänen on välttämättä tuleminen puheilleni ennenkuin menee elonkorjuulle.