Kerrankin minä tulin hänen huoneeseensa; hän istui tavallisuuden mukaan omassa nojatuolissaan ja näytti päältäpäin rauhalliselta; mutta minua hämmästytti hänen katseensa. Hänen silmänsä olivat selko selällään, ja kuitenkin hän katsoi epämääräisesti ja tylsästi: hän katsoi suoraan minuun, mutta arvattavasti ei nähnyt eteensä. Huulet alkoivat vähitellen hymyillä, ja hän sanoi liikuttavalla hellällä äänellä: "tulehan tänne luokseni, ystäväni, tule enkelini". Luulin hänen kääntyvän minun puoleen ja tulin lähemmäksi, mutta ei hän katsellutkaan minuun. "Voi, kunpa olisit tiennyt, rakkaani, kuinka minä olen kärsinyt ja kuinka iloinen nyt olen siitä, että olet saapunut…" Nyt ymmärsin hänen kuvailevan näkevänsä äitiä, ja pysähdyin. — "Ja minulle kun sanottiin, ettei sinua enää ole", jatkoi hän synkistyen, — "mikä valhe! Olisiko mahdollista että sinä kuolisit ennen minua!" ja hän sai kauhistuttavan hysteerillisen naurukohtauksen.
Ainoastaan ihmiset, jotka kykenevät voimakkaasti rakastamaan, voivat kokea myös voimakasta murhetta; mutta sama rakastamisen tarve on heillä surun vastavaikuttimena ja parantaa heitä. Siitä syystä on ihmisen siveellinen luonto vielä ruumiillista luontoakin sitkeähenkisempi. Suru ei milloinkaan tapa.
Viikon kuluttua mummo jo osasi itkeä ja hänen tuli helpompi olla. Hänen ensimäinen huolensa, kun hän palasi tuntoihinsa, olimme me, ja rakkaus meihin suureni hänessä. Me pysyttelimme koko ajan hänen nojatuolinsa luona; hän itki hiljaa, puhui äidistä ja hyväili meitä hellästi.
Ei olisi kukaan nähdessään mummon surua voinut tulla ajatelleeksikaan hänen sitä liiotelleen; mutta en tiedä miksi mieleni oli sittenkin kiintynyt enemmän Natalia Savishnaan, ja tähän päivään asti pysyn siinä vakaumuksessa, ettei yksikään muu ihminen rakastanut äitiä niin vilpittömästi ja puhtaasti kuin tämä yksinkertainen, hellä olento.
Äidin kuolemaan päättyi lapsuuteni onnellinen kausi ja alkoi uusi kehitys joka kuuluu poikaikään; mutta koska muistot Natalia Savishnasta, jota en enää saanut nähdä ja jolla oli niin voimakas ja. hyvä vaikutus tunne-elämäni kehitykseen, kuuluvat ensimäiseen kauteen, niin kerron vielä vähän hänestä ja hänen kuolemastaan.
Lähtömme jälkeen, kuten minulle sittemmin kertoivat maalle jääneet palvelijamme, hän oli hyvin ikävöinyt työttömyyden tähden. Vaikka tosin kaikki kirstut edelleen jäivät hänen käsiinsä ja hän yhä lakkaamatta kaiveli niitä, asetteli niiden sisällyksen milloin ulos milloin jälleen pakkasi sisään, niin hän kuitenkin kaipasi herrasväen elämään kuuluvaa melua ja puuhaa, johon oli lapsuudesta asti tottunut. Suru, elämäntavan muutos ja puuhien loppuminen kehittivät hänessä pian erään vanhuuden vaivan, johon hänellä jo ennestäänkin oli ollut taipumus. Tasaan vuoden kuluttua äidin kuolemasta hän sai vesitaudin ja tuli vuoteen omaksi.
Raskasta oli luullakseni Natalia Savishnan elää ja vielä raskaampi kuolla yksin, suuressa tyhjässä Petrovskin kartanossa, ilman omaisia, ilman ystäviä. Kaikki talon väki rakasti ja kunnioitti Natalia Savishnaa; vaan hänpä ei pitänyt ketään erikois-ystävänään ja ylpeili siitä. Hän arveli, että hänen asemansa taloudenhoitajana, joka nautti herrasväkensä luottamusta ja jonka hallussa oli niin paljon tavaraa sisältäviä kirstuja, ehdottomasti piti antaa aihetta mielistelyihin muiden puolelta ja rikokselliseen anteliaisuuteen hänen omasta puolestaan; senpä vuoksi tai ehkä myöskin siksi, ettei hänellä ollut mitään todellista yhteyttä muiden palvelijain kanssa, hän pysyi loitolla kaikista heistä ja sanoi, ettei hänellä ole tässä talossa kummeja eikä lankoja ja ettei hän herrasväen tavaralla aijo ketään suosia.
Hän haki ja löysi lohdutusta huoliensa uskomisesta Jumalalle lämpimässä rukouksessa; mutta joskus heikkoina hetkinään, joiden alaisina me kyllä kaikki olemme, kun ihminen parhaimpana lohdutuksenaan pitää kyyneleitä ja toisen elävän olennon osanottoa, hän nosti vuoteelleen pienen mopsikoiransa (jolla oli tapana nuolla hänen käsiään ja katsoa häneen keltasilla silmillään), puheli sen kanssa ja hiljaa itki sitä hyväellen. Kun koiranen alkoi ulvoa, alkoi hän sitä rauhotella ja puhui: "vaikene jo, vaikene, ilmankin kyllä tiedän kohta kuolevani".
Kuukautta ennen kuolemaansa hän kaivoi kirstustaan esille kalikoo-vaatetta, valkosta musliinia ja ruusunpunasia nauhoja; apulaisensa avulla hän ompeli itselleen valkosen puvun, pitsimyssyn, ja piti huolen kaikista pienimmistäkin seikoista, mitkä tarvittiin hänen hautaamiseksensa. Myöskin hän erotteli kaikki herrasväen kirstujen sisällykset ja mitä suurimmalla tarkkuudella, luettelon mukaan, antoi sen pehtoorskalle: sitten otti esiin kaksi silkkihametta, iänikuisen huivin, jonka hänelle mummo joskus oli lahjottanut, äidinisän kullalla kirjaillun sotilaspuvun, joka myöskin oli annettu hänelle kokonaan omaksi. Hänen huolenpitonsa vuoksi olivat tämän puvun neulomukset ja kalunat vielä aivan eheät ja kangas koilta säilynyt.
Ennen kuolinhetkeänsä hän ilmotti toivomuksenaan, että yksi näistä puvuista — ruusunpunanen — oli annettava Volodjalle alus- tai yönutuksi, toinen — ruudullinen — minulle, samaa tarkotusta varten; ja huivi — Ljubotshkalle. Sotilaspuvun hän testamenttasi sille meistä, joka ensiksi tulee upseeriksi. Kaiken muun omaisuutensa ja rahat, paitsi 40 ruplaa, jotka hän erotti sielumessun ja hautajaisten menoihin, hän määräsi veljellensä. Hänen veljensä oli jo kauan sitten orjuudesta vapautettu, asui jossakin kaukaisessa maakunnassa ja vietti sangen huonoa elämää, jonka vuoksi Natalia Savishna eläessään ei pitänyt mitään yhteyttä hänen kanssaan.