— No, kiitos ja kunnia diplomaatti, puhui hän erikoisella leikkisällä hyväilyllä, katsoen minuun pienillä, kiiltävillä silmillään. — Volodja sanoo sinun suorittaneen hyvästi tutkinnon, — se on mainiota. Kun et vaan hassuttele, niin oletpa sentään koko kelpo poika. Kiitos ja kunnia, ystäväni. Nyt me täällä alamme viettää hauskaa elämää, ja talveksi ehkä muutamme Pietariin; paha vaan, että metsästys on päättynyt, muuten olisi meillä ollut lysti; no, Volodja, osaathan pyssyä käyttää? lintuja on äärettömästi, minä tulen ehkä itse joskus mukaan. Ja jos hyvin käy, niin talvella muutamme Pietariin, siellä te saatte tavata ihmisiä, teette tuttavuuksia, nythän olette jo suuria poikia; tässä äsken Volodjalle jo puhuin, — nyt te seisotte jo tiellä ja minun tehtäväni on päättynyt, voitte itse kulkea, mutta minun kanssani jos tahdotte neuvotella, niin neuvotelkaa, en ole enää teidän kasvattajanne, vaan ystävänne, ainakin tahtoisin olla ystävänä ja toverina, ja neuvonantajana, missä voin, eikä mitään muuta. No, miltä tämä nyt kuulostaa sinun filosofiasi mukaan, Koko? Hä? kelpaako vai ei? mitä?
Minä tietysti sanoin, että se oli erinomaisesti puhuttu ja todellakin pidin sitä sellaisena. Isällä oli tänäpäivänä jokin erikoisesti puoleensa vetävä ilonen, onnellinen ilme, tuo uusi suhde minuun niinkuin vertaiseen, niinkuin toveriin, pani minun vielä enemmän rakastamaan häntä.
— No, kerrohan minulle olitko kaikkien sukulaisten luona, olitko Iivineillä? näitkö ukkoa? mitä hän sinulle sanoi? kyseli hän kyselemistään. — Olitko ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona?
Ja me juttelimme niin kauan pukeutumatta, että aurinko jo meni pois työhuoneen ikkunoista ja Jaakko (joka oli yhä samalla tavalla vanha, yhä samoin pyöritteli sormiaan selän takana ja käytti sanaa nähkääs) — tuli huoneeseemme ja ilmotti isälle, että hevonen oli valjaissa.
— Minne sinä lähdet? kysyin minä isältä.
— Ah niin, ihanhan minä unohdin, sanoi isä harmistuneesti nytkäytellen ja yskähdellen: — minä olen luvannut lähteä Epifanovien luo. Muistathan rouva Epifanovaa, la belle Flamandea? — joka vielä kävi äitinne luona. Ne ovat erinomaisia ihmisiä. — Ja isä, kuten minusta näytti, vähän hämillään nytkytellen olkaansa läksi huoneesta.
Ljubotshka oli juttelumme aikana jo moneen kertaan käynyt oven takana kysymässä: "saako tulla?" — mutta joka kerta oli isä huutanut hänelle oven läpi, että "ei millään muotoa, sillä me emme ole pukeutuneet".
— Kas sepä nyt jotakin! olenhan ennenkin nähnyt sinua yönutussa.
— Et saa nähdä veljiäsi nimittämättömissä, huusi hän Ljubotshkalle: — koputtakoot he lohdutukseksi sinulle oveen, se riittää. Koputtakaa nyt! Mutta tämmöisessä asussa on puhuminenkin sinun kanssasi sopimatonta.
— Ilkiöt! Tulkaa edes pian vierashuoneihin, Mimmi tahtoo välttämättä teitä nähdä, huusi Ljubotshka oven takaa.