Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus 2: Poika-ikä, Nuoruus

by graf Leo Tolstoy

COMME IL FAUT.

Jo monasti tämän kertomuksen aikana olen viitannut siihen käsitteeseen, jota yllä oleva ranskalainen otsakirjotus vastaa, ja nyt tunnen velvollisuudekseni pyhittää kokonainen luku tuolle käsitteelle, joka elämässäni oli yksi kaikkein turmiollisimpia, valheellisimpia kasvatuksen ja yhteiskunnan istuttamia käsitteitä.

Ihmissukua voi luokitella monella eri tavalla: — rikkaihin ja köyhiin, hyviin ja pahoihin, sotilaihin ja siviileihin, viisaihin ja tyhmiin j.n.e., mutta jokaisella ihmisellä on sitäpaitsi hänen oma mieliluokittelunsa, jota hän tiedottomasti käyttää uutta henkilöä kohdatessaan. Minun mieli- ja pääjaotteluni sinä aikana, josta kirjotan, oli ihmisiin comme il faut ja ihmisiin comme il ne faut pas. Toinen näistä luokista jakaantui vielä ihmisiin, jotka varsinaisesti olivat comme il ne faut pas, ja ihmisiin, jotka kuuluivat rahvaaseen. Comme-il-faut-ihmisiä minä kunnioitin ja pidin kyllin arvokkaina lukeakseni heitä yhdenvertaisiksi itseni kanssa; toisen luokan ihmisiä olin halveksivinani, mutta oikeastaan suoraan vihasin, tuntien heihin nähden jonkinlaista personallista loukkaantumista; kolmannen luokan ihmisiä ei ollut minulle lainkaan olemassa — minä ylenkatsoin niitä täydellisesti. Minun comme il faut vaati ennen kaikkea hyvää ranskankielen taitoa ja erittäinkin hyvää ääntämistä. Huonosti ranskaa ääntävä ihminen herätti minussa vihamielisyyttä. "Miksi pyrit puhumaan niinkuin me, kun et kuitenkaan osaa?" olin minä semmoiselta ihmiseltä pisteliäästi kysyvinäni. Toinen semmoinen ehto oli pitkät, hoidetut ja puhtaat kynnet; kolmas ehto oli tervehtimisen, tanssimisen ja keskustelemisen taito: neljäs ja hyvin tärkeä ehto oli välinpitämättömyys yleensä kaikkeen ja jonkinlaisen komean, halveksivaisen ikävän alituinen ilmaiseminen. Paitsi sitä minulla oli yleisiä tunnusmerkkejä, joiden mukaan, antautumatta keskusteluun, saatoin päättää mihin luokkaan kukin kuuluu. Tärkein näistä tunnusmerkeistä, paitsi huoneen sisustusta, hansikkaita, käsialaa, ajoneuvoja, — oli jalat. Kenkien suhde housuihin heti ratkaisi silmissäni ihmisen aseman. Korottomat saappaat ja kulmalliset kärjet sekä kapeat housut — kas se ei ollut comme il faut; kapea ja pyöreäkärkinen, korollinen kenkä sekä alhaalla kapenevat, jalkahihnoilla varustetut housut taikka hyvin leveät jalkahihnoilla varustetut, melkein koko kengän peittävät housut — se kuului ihmisille mauvais genre j.n.e.

Merkillistä on, että juuri minuun, jolla itselläni ei ollut mitään edellytyksiä comme il faut'hon, tämä käsite oli niin juurtunut. Tai oli se ehkä juuri senvuoksi niin juurtunut minuun, että olin sen niin tavattomalla vaivalla saanut omistetuksi. Hirveätä on muistaa, kuinka paljon kallisarvoista, elämän parasta, kuudentoistaikäisen aikaa minä hukkasin tuon ominaisuuden hankkimiseen. Kaikille, joita matkin, — Volodjalle, Dubkoville ja enimmille tutuilleni näytti sen hankkiminen olevan helppoa. Kateudella minä tarkastelin heitä ja salaa työskentelin oppiakseni ranskankieltä, oppiakseni oikein kumartamaan, s.o. katsomatta siihen, jolle kumarran, oppiakseni keskustelemaan, tanssimaan, saadakseni itseni välinpitämättömäksi kaikkeen ja aina ikävöimään, antaakseni oikean muodon kynsilleni, jolloin leikkelin saksilla kynsilihaakin, — ja sittenkin tunsin vielä paljon puuttuvan, ennenkuin tarkotus on saavutettu. Mutta huonettani, kirjotuspöytääni, ajoneuvojani ja kaikkea muuta sellaista en mitenkään osannut saada vastaamaan comme il faut'n vaatimuksia, vaikka huolimatta vastenmielisyydestäni tämmöisiin töihin pakotin itseni niihin. Muilla näytti kaikki tuo sujuvan erinomaisesti, ilman mitään vaivaa, aivan kuin ei muuten olisi voinut ollakaan. Niinpä muistan kerran, kovasti ja turhaan koetettuani tehdä työtä kynsieni kanssa, kysyin Dubkovilta, jonka kynnet olivat aina erinomaisessa kunnossa, olivatko ne hänellä jo kauankin olleet sellaiset, ja kuinka hän oli asiassa menetellyt. Dubkov vastasi minulle: — "siitä saakka kuin itseäni muistan, en ole niille mitään koskaan tehnyt, enkä ymmärrä miten kunniallisella ihmisellä muunlaisia kynsiä voi ollakaan." Tämä vastaus kovasti katkeroitti minua. En silloin vielä tiennyt, että yksi comme il faut'n pääehtoja oli niiden puuhien tarkka peitteleminen, joiden avulla tuo comme il faut saavutetaan. Comme il faut ei ollut minun silmissäni ainoastaan tärkeä ansio, erinomainen ominaisuus, täydellisyys, jota tahdoin saavuttaa, vaan pidin sitä elämän välttämättömänä ehtona, jota paitsi ei voinut olla mitään onnea, mitään mainetta, mitään hyvää maailmassa. En olisi pitänyt arvossa kuuluisaa taiteilijaa tai tiedemiestä tai ihmiskunnan hyväntekijää, joka ei olisi ollut comme il faut. Comme il faut ihminen seisoi yläpuolella ja ulkopuolella kaikkea vertailua näiden kanssa; hän antoi näiden maalata tauluja, kirjottua nuotteja, kirjoja, harjottaa hyväntekeväisyyttä, — jopa saattoi kehuakin heitä siitä, ja miksi ei hyvää kehuisi kessä sitä oli, — mutta hän ei voinut asettua niiden kanssa samalle tasalle, sillä hän oli comme il faut, mutta he eivät olleet, ja sillä hyvä. Minusta tuntuu, että jos meillä olisi ollut veli, äiti taikka isä, joka ei olisi ollut comme il faut, olisin pitänyt sitä suurena onnettomuutena, mutta kuitenkin katsonut, että minun ja hänen välillään ei voi olla mitään yhteistä. Mutta kultaisen ajan hukka, jonka tuotti alituinen huoli vaikeiden comme il faut vaatimusten täyttämisestä, ne kun eivät antaneet tilaisuutta mihinkään totiseen innostukseen, tai vihamielisyys ja halveksiminen yhdeksään kymmenesosaan kaikesta ihmissuvusta, tai kaiken sen kauniin huomaamatta jääminen, joka löytyy ulkopuolella comme il faut ihmisten pikku piiriä, kaikki tuo ei ollut vielä se pääpaha, jonka tuo käsite minulle tuotti. Pääpaha oli siinä vakaumuksessa, että tuo comme il faut edustaa itsenäistä asemaa yhteiskunnassa, että semmoinen ihminen ei tarvitse mihinkään muuhun pyrkiä, — että saavutettuaan tämän comme il faut aseman hän jo täyttää tarkotuksensa, jopa on yläpuolellakin enimpiä ihmisiä.

Monien virheiden ja harhailujen perästä tulee jokainen ihminen nuoruudessaan vihdoin semmoiseen asemaan, että hänen on välttämätöntä ryhtyä ottamaan osaa yhteiskunnalliseen toimintaan, valita joku toimiala ja omistaa se; mutta comme il faut ihminen tulee ani harvoin näin menetelleeksi. Olen tuntenut ja tunnen hyvinkin paljon vanhoja, ylpeitä, itseensä luottavia, arvosteluissaan ankaria ihmisiä, joilta jos tulevassa elämässä kysyttäisiin: "mitä sinä olet miehiäsi, ja mitä olet siellä toimittanut?" he eivät voisi vastata muuten kuin: "je fus un homme très comme il faut". Tämä kohtalo odotti minua.

XXXII

NUORUUS.

Päässäni olevasta sekamelskasta ja käsitteiden hämmennyksestä huolimatta olin tänä kesänä nuori, viaton, vapaa, ja siis — melkein onnellinen.

Toisinaan ja jotenkin useinkin minä nousin hyvin myöhään. (Nukuin avotaivaan alla terassilla ja kirkkaat, vinot aamuauringon säteet olivat minun herättäjäni). Pukeuduin nopeasti, otin kainalooni pyyhinliinan ja ranskalaisen romaanin ja menin uimaan jokeen, koivikon pimentoon, joka uimapaikka oli puolen virstan päässä kotoa. Siellä heittäysin pitääkseni ruohikkoon ja luin, katsahdellen kirjastani milloin varjoisan, virtaavan joen tummansiniseen pintaan, joka alkoi väreillä aamutuulesta, milloin kellastuvaan ruislaihoon, joka oli toisella rannalla; näin vaaleanpunaisten aamusateiden valaisevan yhä alempaa ja alempaa koivujen valkeita runkoja, jotka toinen toisensa taakse piiloutuen etenivät minusta puhtaan metsän etäisyyteen, ja nautin tuntiessani itsessäni juuri samallaista tuoretta, nuorta elämänvoimaa, jota luonto kaikkialla ympärilläni hengitti. Kun taivaalla sattui olemaan harmaita aamupilviä ja minua vilutti uinnin jälkeen, niin usein tahallani eksytin itseni tieltä kulkeakseni pitkin peltoja ja metsiä, ja nautin siitä, että kenkäni tulivat läpimäriksi tuoreessa kasteessa. Samaan aikaan minä elävästi haaveksin viimeksi luetun romaanin sankareista ja kuvailin itseäni milloin rykmentin päälliköksi, milloin ministeriksi, milloin tavattoman voimakkaaksi milloin intohimoiseksi mieheksi, ja jonkinlaisella vavahduksella katsahdin yhä ympärilleni toivoen äkkiä jossain niityllä tai puun takaa kohtaavani hänet. Kun tämmöisillä kävelyretkillä tapasin talonpoikaisia työmiehiä tai naisia, niin huolimatta siitä, että rahvasta ei minulle ollut olemassa, minä aina tunsin ehdotonta suurta häpeää ja koetin pysyä heille näkymättömänä. Kun päivä jo kuumeni, mutta naisemme eivät vieläkään olleet nousseet teetä juomaan, minä usein menin ryytimaahan tai puutarhaan syömään niitä vihanneksia tai hedelmiä, jotka jo olivat kypsyneet. Ja tämä toimi oli minulle suurimpia huveja. Tunkeuduin keskelle omenapuutarhaa, sisimpään villiytyneeseen korkeaan vatukkoon. Pääni päällä oli kirkas, kuuma taivas, ympärilläni vaaleanvihreä pistelevä vatukko sekasin rikkaruohojen kanssa. Tummanviheriät viholaiset hienoine, kukkivine terttuineen pyrkivät solakasti ylös, pistelevä takiainen luonnottoman sinertävine kukkineen kasvoi raa'asti yläpuolella vattuja jopa päätänikin, paikotellen viholaisten mukana ylettyen riippuviin omenapuunoksiin asti, joiden ylimmillä lehvillä kiiltävät, pyöreät raakuleet jo tekivät kypsymistä. Puun alla oli nuori vattupensas, joka melkein kuivaneena ja lehdettömänä sekä pahoin vääntyneenä kurottautui aurinkoa kohden, mutta viheriä neulamainen ruoho, joka oli lävistänyt viime vuotisen maatuneen lehtikerroksen, viheriöi mehevästi kasteessa ja tuossa ikuisessa pimennossa, aivankuin aavistamatta, että omenapuun lehdillä auringonsäteet kirkkaasti leikkivät.

Tässä pimennossa oli aina kosteata, haisi kostealle, alituiselle varjolle, hämähäkin verkoille, pudonneille omenille, jotka mustenevina jo maatuivat, vatuille, joskus metsäluteillekin, jonka sattui yhdessä marjan kanssa vahingossa nielemään ja sitten koetti muilla marjoilla tukehuttaa. Eteenpäin liikahtaissa tuli peljättäneeksi varpuset, jotka aina elivät tässä pimennossa; silloin kuului niiden hätäinen viserryksensä ja pienten räpyttelevien siipiensä lyönnit oksia vastaan, jossain kuului myös mehiläisen surina ja jossain käytävällä puutarhuri Akimin askeleet. Silloin ajattelin: ei! ei Akim eikä kukaan maailmassa voi minua täältä löytää… molemmin käsin oikealta ja vasemmalta riipsin kouraan meheviä marjoja ja nautinnolla nielin yhden toisensa perästä. Jalat olivat jo polviin asti läpimärät ja päässä oli jotain hirveän järjetöntä lorua (toistin esimerkiksi tuhat kertaa peräkkäin y-yk-si-i ka-ak-si-i), housutkin olivat jo märät ja nokkosten polttelemat, aurinko alkoi paahtaa päähän, missä vaan sen säteet pääsivät pimentoon, marjatkaan eivät enää maittaneet, mutta sittenkin yhä vaan istuin puun alla, katselin, kuuntelin, mietiskelin ja kuumeentapaisesti yhä vaan poimin ja nielin parhaita marjoja.